lauantai 26. lokakuuta 2013

26.10.2013 Van Horn

Maisemaa Texasissa. Kovin vähän osaan kameralla siitä tallentaa.


Heräsin aamulla sen verran aukaisin, että olin tien päällä noin 20 minuuttia ennen auringonnousua. Ajattelin päivän matkaa haasteelliseksi, oletin matkaksi noin 140 km  (oli lopulta 146 km) ja kun neljä viimeistä päivää on tuullut vastaan ja tie jatkuu suunnilleen samaan suuntaan (taivallanhan koko ajan pääsääntöisesti itään), ajattelin, että edelleenkin tuulee.  Siirryin suoraan highwaylle,  joka olikin tosi hyvä.   Pääasiassa betonitietä ja hyvää ajettavaa. Ja se tuuli, aamulla vähäinen ja pääosan päivää sivumyötäinen, joten minulle tuli viikon helpoin ja miellyttävin ajopäivä.
Näitä liikkuu tiellä koko ajan, siis yksi kuski kuljettaa neljä kuorma-autoa. En vain ole ehtinyt vauhsista kuvaamaan, nyt oli levähdyspaikalla. (Tässä tapauksessa vielä yhden henkilöautonkin, liekkö omansa.)

Tämä päivä oli sitten maastoltaan taas sitä autiomaata, kaupunki oli jäänyt taakse. Alkumatkan highway kulki Rio Granden suuntaisesti, mutta ylämaissa (mesalla, kuten Tex sanoisi)  ja sieltä avautui kaunis näköala jokilaakson kapealle viljellylle kaistalle.  Sitten tie kääntyi kauemmaksi joesta nousten vuorijonon ylitse. Teit ovat paitse numeroitu niillä on myös jokin nimi usein. Tämän tien numero on 10 ja nimi Texas mountain road, eli Texasin vuoristotie.  Maisemat olivat tänäänkin kauniita, ilma helppoa hengittää ja sää mitä parhain. Jossakin vaiheessa oli joku tarkastusasema, jota aluksi luulin punnitusasemaksi. Ei se kuitenkaan ollut sellainen, vaan kaikkien kulkijoiden piti kulkea sen kautta. Tien varressa oli kauhea patteristo kameroita, edestä, takaa ja sivulta, ainakin 20 yhdellä  kaistalla.  Sitten tultiin varsinaiselle asemalle, jossa oli suuri joukko luotuliiveihin pukeutuneita viranomaisia ja oli koiriakin. Minulta kysyivät, että olenko Amerikan kansalainen ja kun vastasin, että en, niin kehottivat näyttämään passini. Kaivoin sen repustani esiin, mikä ei käy ihan käden käänteessä.  Sen näytettyäni sain luvan jatkaa. Pyörää pakatessani sitten porukka kertyi ympärille kyselemään matkastani. Niin lopuksi tähän sellainen huomio, että tämä on ensimmäinen kerta muistini mukaan, kun minulta on tien päällä matkoillani passia kysytty.
Huono vitsi kertoo, että syömällä pääsee eroon nälästä ja juomalla vaimosta. Paremminkin voisi sanoa, että juomalla pääsee eroon vapaudesta, koska pääosa vangeista on vankilassa päihteiden takia.


Nyt  olen sitten Van Horn:issa.  5 ajopäivää takana edellisestä levähdyksestä, pelkoa polveni suhteen ja matkaakin taas  hieman taittunut.  (Olen aikaisemmilla reissuillani syönyt nivelvaivoihini vihersimpukka….luontaistuotekapseleita. Pitäisiköhän aloittaa taas niiden käyttö, kun jotenkin tuntuu että ovat polvet aiheuttaneet enemmän huolta kuin ennen).  Lepään huomisen ja koitan hoitaa kykyjeni mukaan kehoani sekä suunnitella matkani jatkoa.  Tämä USA:n puolella oleva taipaleeni alkaa kuitenkin olla loppupuolella.  Jos rajanylityspaikkani olisi McAllen, niin sinne pitäisi selvitä noin kymmenessä päivässä. Mutta kuten tämä jakso osoitti, mitä tahansa voi sattua milloin tahansa (kelle tahansa), joten siellä McAllenissa ollaan silloin kun ollaan jos Luoja suo.


Ei kommentteja: