perjantai 15. maaliskuuta 2019

Ryhtiliike harjoitteluun




Kun matkani Alaskasta Argentiinaan keskeytyi vuoden 2014 alussa pakottavasta syystä, ajattelin, että palaan hetimiten jatkamaan sitä. Toisin kävi. Toimenpiteet Suomessa vaativat aikaa lähes vuoden ja sitten tuli kaikkea muuta. Ajattelin kuitenkin, että pidän kuntoani yllä että matkan jatkaminen loppuun olisi sen puolesta mahdollista. Jotain olen tehnytkin, mutta en ehkä tarpeeksi.

Rakensimme tässä välissä talon ja sinä aikana liikunta jäi vähäiseksi. 6 h viikossa  on kuitenkin ollut aina minimi. 2 kertaa kuntosalilla ja loput aerobista. Parina viime vuonna olen ajanut noin 10 000 km pyörällä vuodessa. Tähän on sisältynyt parin viikon lenkki vuodessa jossakin lämpimämmässä paikassa. Kun nyt aloin tarkistelemaan harjoitteluani, niin jotakin on perustavanlaatuisesti muuttunut. Aikaisemmin  lenkkeihini kuului säännöllisesti aerobisen tason ylärajalla ajetut lenkit ja kerran vuodessa jakso hapottavia harjoituksia, itse asiassa aivan äärirajoilla. Kun keksin aloittaa kielten opiskelun ajaessa, vauhtini hidastui ja nuo hapottavat harjoitukset ovat jääneet väliin jo monena vuonna. Ts. ajoni on ollut junnaavaa matalasykkeistä harjoitusta. Niin, selvyyden vuoksi täytyy sanoa, että ehkä ne liikuntamääräni heikommillaankin ovat keskimääräiseen nähden vähintäänkin kohtuullisia.

Olin loka-marraskuun vaihteessa olkapään tähystysleikkauksessa ja minua opastettiin olemaan poissa pyörän selästä jonkin aikaa. Aloin kävelemään sellaisia 10 km:n lenkkejä. Vähitellen otin muutamia juoksuaskelia ja kyllä oli vaikeaa. Tätä kuitenkin jatkoin, lisäten matkaa hyvin hitaasti. Jossakin vaiheessa mieleeni hiipi ajatus, että olisikohan aika ottaa vastaan taasen opastusta. Niinpä otin yhteyttä kestävyysvalmentaja Pekka Kauraseen ja teimme sopimuksen kokeilla miltä se tuntuu olla valmentajan ohjauksessa.

Ensi töikseni kävin polkupyöräergometriatestissä ODL:n liikuntaklinikalla ,  (https://www.odl.fi/fi/odl_saatio/odl_liikuntaklinikka/) aloitustason kartoittamiseksi. Hapenottokykyni oli kyllä ikäluokkaani nähden erinomainen (hieman vajaa 44), mutta testi kertoi muutakin. Nimittäin sen, että aerobinen kynnys oli 69%, kun sen tavoite olisi 75%  maksimiarvosta. Tässä näkyy ne pitkät matalasykkeiset kilometrit ilman kovempia vetoja. Nyt on mielenkiintoista nähdä, kykenenkö vielä tekemään asialle jotakin.

Uusi valmentaja rakensi minulle mm. saliohjelman. On mukavaa vaihtelua tehdä valmiin ohjelman mukaan ja tosiasia on, että aina oppii jotakin uutta. Olen nyt käynyt muutaman kerran salilla uuden ohjelman kanssa totuttelemassa. Sain myös aerobista liikuntaa varten viikko-ohjelman. Tässä  on nyt muutosta viimeisten vuosien tasapaksuun peruskuntoharjoitteluun, että ohjelma sisältää myös kovempisykkeisiä osioita. Koska olen sitä vähäistä juoksutreeniä jo hieman harjoitellut ja nyt hieman eri tavalla intervalliharjoituksena salilla, jotain on jo alkanut tuntumaan kehossa ja ennen kaikkea hengityksessä.  Ei ole ollenkaan hullumpi asia, että voisi edelleenkin omaa olotilaansa ja suorituskykyään parantaa tai edes hidastaa rappeutumista.
En sano,  että joku päivä lennän Costa Ricaan, jonne matkani aikoinaan katkesi. Jos sen teen, niin kyllä se vuosi, jolloin täytän (jos Luoja suo) 70 alkaa olla järkevästi ajatellen viimeisiä mahdollisuuksia. Ts. noin 1,5 vuoden päästä, ehkä lokakuussa 2020 olisi lähdön aika. Niinpä ajattelen nyt, että koitan sovittaa elämääni sellaisen harjoittelujakson,  että olisin silloin sellaisessa kunnossa kuin se ylipäätään on minulle mahdollista. Tapahtuu mitä tahansa, ei kai siitä hyvästä kunnosta pitäisi haittaa olla? Se hapenottokyky?  Ymmärsin ODL:n liikuntaklinikalla, että tehty testi on suhteellisen tarkka. Jos siitä voisin pitää huolta ja mieluiten kasvattaa sitä aerobista kynnystä, niin ….



maanantai 7. tammikuuta 2019

Olkapää ja opiaatit?


 
Olen kävellyt koiramme Tanen kanssa lähiseuudun metsäteitä leikkaukseni jälkeen.

Kerron olkapääleikkauksestani kahdesta syystä. Toinen on se, että mm. vetämissäni elämäntapamuutosryhmissä olen havainnut olkapäävaivojen olevan aika yleisiä ja siksi asia saattaa kiinnostaa moniakin. Toisen syyn lukija saa arvata itse.

Minulla todettiin aikoinaan niskan hermokanava-ahtauma ja olen käyttänyt paljon aikaa sen vaivan kuntouttamiseen. Olen viime vuodet pärjännyt asian kanssa erittäin hyvin. Sen sijaan oikea olkapääni on vaivannut jo pitkään. Vaiva on todennäköisesti alkujaan työperäinen vaikka loukkaantuminenkin alkusyynä on mahdollista. Vaiva muuttui todelliseksi ongelmaksi reilu vuosi sitten, kun käytin paineilmanaulainta rakennusprojektissani. Muutaman terveyskeskuksessa käynnin ja parin erikoislääkärikäynnin jälkeen päädyimme leikkaukseen. Asa ei sinänsä ollut kovin yksiselitteinen. Lääkäri ei kovin paljon luvannut ja mm. Duodecimin artikkeleissa tulokset leikkaushoidoista eivät ole kovin hyviä verrattuna muuhun kuntoutukseen. Toisaalta olen tavallaan pyrkinyt kuntouttamaan myöskin olkapäätäni jo lähes 15 vuoden säännöllisellä kuntosalikäynnillä, eli en siltä tieltä välttämättä kovin suurta apua odottanut.   Kysyin Ortopediltä, mitä hän tekisi itse  tilallani ja hän vastasi että leikkauttaisi. Niinpä päädyin leikkausvaihtoehtoon.

Leikkausaika järjestyi aika nopeasti ja leikkauspäivä oli 26.11.2018. Minut on viimeksi leikattu armeijassa, umpisuoli. En muista silloin leikkausta pelänneeni, mutta nyt se arvelutti aika tavalla. Syy ei ollut itse leikkaus, vaan ihan joku muu. Pelkäsin leikkauksen yhteydessä mahdollisesti annettavia esilääkityksiä, keskushermostoon vaikuttavia opiaatteja!  Koitan selittää asiaa hieman, koska harva näyttää asiaa ymmärtävän.

Olen ollut raittiina reilut 15 vuotta. Raittius tarkoittaa minulle, että en käytä alkoholia missään muodossa olipa sitä kuinka vähän tahansa. En kotikaljaa, en simaa, en mitään lääkettä jossa on alkoholia, en tiramisua, en Runebergin torttua…..en edes kastikkeita, joiden valmistuksessa on käytetty alkoholia. En  ole raittiina ollessani  käyttänyt myöskään mitään keskushermostoon vaikuttavaa lääkettä, en edes mielialalääkkeitä, vaikka niihin ei pitäisi riippuvuutta syntyäkkään. Olen huomannut, että monet ajattelevat raitistuneen alkoholistin jatkuvasti himoavan alkoholia ja joutuvan taistelemaan sitä himoa vastaan. Useimmiten tilanne ei ole näin. Eikä  minunkaan kohdallani. Raittiuteni aikana en ole missään vaiheessa tuntenut halua aloittaa juomista. Alkoholismi muodostuu fyysisestä riippuvuudesta ja henkisestä pakkomielteestä. Fyysinen riippuvuus poistuu, kun alkoholi on kokonaan poistunut verestä ja krapula kärsitty. Uuden ryyppykauden aloittaa henkinen riippuvuus ja siitä ilmeisesti olen toistaiseksi päässyt eroon, koska juomisen pakkomielle on pysynyt poissa. Fyysinen riippuvuus ei ole häipynyt mihinkään. Jos ottaisin alkoholia se toimisi niin kuin ennenkin. Kohtuuton , hautaan johtava ryyppykierre.

No, sitten ne opiaatit. Näyttää siltä, että keskushermostoon vaikuttavat lääkkeet vaikuttavat samankaltaisesti kuin alkoholi. Ts. Opiaattipilleri niin kuin ottaisi tuopin olutta! Tai lääkeriippuvuudesta kärsineelle ja siitä vapautuneelle alkoholi saattaa vaikuttaa niin kuin opiaattipilleri. Olen tämän nähnyt ja kuullut raittiiden vuosieni aikana jo melko monta kertaa. Tässä syy, miksi pillerit pelottavat minua.

Minulle lähetettiin ennen leikkausta kysely terveyteeni liittyvistä asioista ja vastailin kysymyksiin parhaani mukaan. Kysymykseen allergioista vastasin, että olen raitis alkoholisti ja allerginen alkoholille. Sen vuoksi en haluaisi  keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä. Saman kerroin minulle soittaneelle ja minua haastatelleelle sairaanhoitajalle. Kerroin huoleni siitä, että en haluaisi  opiaattilääkkeitä. Sairaalapäivänä Oulaskankaan sairaalassa minut haastatteli ensiksi sairaanhoitaja. Kerroin hänelle samat asiat alkoholismista  että haluaisin kaikin keinoin välttää  opiaattilääkkeitä. Jonkin ajan päästä haastattelemaan tuli leikkaava lääkäri jolle samoin muiden asioiden lisäksi  kerroin että en haluaisi syödä opiaatteja. Hän sanoi asian olevan anestesialääkärin asia.  Jonkin ajan päästä sairaanhoitaja toi minulle panadoll- särkylääkettä ja toisen pillerin, jonka nimeä en muista. Googlasin sen netistä ja totesin sen sisältävän  opiaatteja. Söin panadollin mutta en sitä toista.

Jonkin ajan päästä sain vieraakseni anestesialääkärin. Taas sama juttu. Kerroin hänelle alkoholismistani ja siitä, että opiaatit voisivat aiheuttaa riskin retkahtamiseen, jota itse ajattelen kohdallani kohtalokkaaksi. Pitäisin sitä, että nauttisin vapaaehtoisesti alkoholia itsemurhana. Minusta tuntui että lääkäri ei ymmärtänyt opiaattilääkkeiden ja retkahtamisriskin yhteyttä. Hän kertoi, että ei niitä pillereitä pidä googlettaa ja että niiden nauttiminen aiheuttaa vain auvoisen ja ihanan olotilan. Kaikki on kuin pumpulia!  Kuvaus, joka minun tapauksessa vain vahvisti pelkoani ja vastenmielisyyttäni niitä kohtaan. Anestesialääkärin käynnin jälkeen minut ohjattiin heräämöön puudutusta varten. Toimenpide kuitenkin keskeytyi ennen alkuaan ja minut palautettiin takaisin ja kerrottiin, että minut nukutetaan puudutuksen sijaan.

Tästä lähtien kaikki sujui loistavasti. Pääsin leikkaussaliin.. Minuun kiinnitettiin ekg-piuhoja, puhdistettiin leikkausaluetta, laitettiin verenpaineenmittausmansetti ja ranteeseen kanyyli. Katselin kelloa ja totesin sen olevan kymmenen, joten olin ollut jo kolme tuntia sairaalassa. Sitten vilkaisin kelloa uudelleen ja ajattelin hetken torkahtaneeni kun kello oli jo 13:00. Ihmettelin, että pitkäänpä se vie ennen kuin pääsevät leikkaamaan. Samassa tajusin, että leikkaus on jo tehty. Ei kipua, ei sekavuutta ei edes unisuutta.  En toki tiedä, mitä minulle annettiin nukutuksen aikana, mutta pääkoppa ei ainakaan tuntunut millään tavoin sekavalta.

Olin valistanut puolisoani etukäteen, että jos minä olen opiaattien vaikutuksen alaisena leikkauksen jälkeen, hän huolehtisi minusta erityisen tarkasti. Tarvittaessa pyytäisi panemaan vaikka putkaan. Tätä ei tarvittu, minulla oli laitettu kipupumppu, pieni säiliö, josta johti puudutusaineletku yhdestä tähystyshaavasta suoraan sisälle olkapäähän. Puudutusaine riitti kahdeksi vuorokaudeksi ja sitten pärjäsin panadollilla. Senkin vähensin  aika pian  lähes kokonaan pois koska vatsani ei oikein pidä siitä.

Summa summarium!  Minun piti kyllä selittää asiaani moneen kertaan ja minusta vaikutti, että varsinaista syytä opiaattivastaisuuteeni ei oikein ymmärretty. Ts.. sen syystä ei ollut hoitohenkilökunnalla tietoa. Toiveeni kuitenkin otettiin viime kädessä huomioon ja sain hyvää hoitoa, josta olen kiitollinen. Minulla ei  ole mitään moitittavaa saamastani hoidosta tai kohtelusta. Hoitohenkilökunnan koulutuksessa saisi olla tietoa raittiiden alkoholistien ja toki raitistuneiden lääkeriippuvaisten asioista ja hoidosta. Saattaisi pelastaa joiltakin murhenäytelmiltä ….

Mitenkäs olkapää?  Olkapääni liikkuvuus on ollut alusta lähtien paljon parempi kuin ennen operaatiota. Ystäväni ja pitkäaikainen PT-ni Juha Rankinen kertoi aikoinaan, että leikkausten jälkeisen kuntoutuksen laiminlyönti on useimmiten syynä huonoon lopputulokseen. Siispä olen pyrkinyt hoitamaan kuntoutustani mahdollisimman tehokkaasti, joka päivä ja usein monta kertaa päivässä. Aivan kivuton olkapää ei vielä ole. Useimmiten aamuyöllä ilmaantuu ”leposärkyä” joka tahto estää nukkumista. Tilanne on kuitenkin parantunut koko ajan ja pystyn käymään jo hiihtämässä ja tarkoitus on aloittaa ylävartalonkin voimaharjoittelu viikon päästä. Niin, se leikkaus. Lyhyt maallikon referaatti toimenpidekertomuksesta.: Olkanivelessä oli glenon ja humeruksen pinnalla alkava artroosi (nivelrikko). Labrumissa (Olkapään nivelkierukka) vähäistä rispaantumista. Subakromaalitilassa runsaasti arpikudosta ja tulehtunutta bursaa (Olkalisäkkeen alapinnassa käsittääkseni). AC-nivelessä reilut fyytit  cuffia vasten. Ymmärtääkseni solisluun päässä luupiikkejä. MM. Arpikudos, limapussi ja pätkä solisluuta luupiikkeineen poistettiin.
 
Liikuntasessioita on mahtunut vuodenvaihteesta huolimatta elämääni. 
Sellainen sivuvaikutus leikkauksella oli, että olen kävellyt aika paljon. Normaali aerobinen liikuntani on pääasiassa pyöräilyä ja talvella hiihtoa. Nyt  kehotettiin välttämään pyöräilyä jonkin aikaa ja siksi olen tehnyt (minulle) poikkeuksellisen paljon kävelylenkkejä. Keskimäärin n. 60 km / viikko. On monipuolistanut minun liikuntavalikoimaani. Nyt toki on alkanut päästä jo ladullekin.








maanantai 12. marraskuuta 2018

Ajatuksia ….liikunnasta ja vähän muustakin?




Olen aina silloin tällöin pohtinut motivaatiotani blogin kirjoitukseen. Niitä kirjoituksia on kertynyt jo aika monta. Jos oikein ymmärrän itseäni, niin ne motivaationikin ovat vaihdelleet ajan kuluessa. Sieltä löytyy varmasti hyvin raadollisia motivaatioita kuten itseni esiin tuominen, hyväksynnän hakeminen, kunnian ja maineen hakeminen jne. Voisin kertoa niistä enemmänkin, mutta jätän toiseen kertaan. Matkan varrella olen tajunnut, että ei näitä minun kirjoituksiani kovin moni lue. Jos jätetään joukko itsekkäitä motivaatioita pois, sieltä löytyy  kaiketi keskeisimpänä alkupuoleen alkoholin haitoista kertovat kirjoitukset  (ja omakohtaiset kokemukset sekä syyllisyys niiden suhteen).  Sittemmin pääasallinen motivaationi on ollut terveistä elintavoista puhuminen ja mitä etua liikunnasta ja terveellisestä ruokavaliosta saattaa olla. Ne eivät ehkä ole kovin seksikkäitä aiheita, varsinkaan kun katsotaan TV:n viihdeohjelmien tarjontaa; Selviytyjät, love island, ensitreffit alttarilla, suurin pudottaja, alastomat treffit, paratiisihotelli, rikkaitten deittipalvelu …….  Mutta ovat olleet minun elämäni sisältöä jo tovin aikaa ja jaan niissä aika rehellisesti omaa kokemustani tänä päivänä. Jos ei muuta, niin toimivat nämä ainakin jonkinlaisena päiväkirjana itselleni.

Kävin syysuussa parin viikon pyörälenkin Irlannissa. Kotiin paluuni jälkeen meni viisi päivää ennen kuin hyppäsin ensi kertaa pyörän selkään. Varapyöräni, matkapyörä oli vielä paketissa. Olin toki käynyt kuntosalilla pari kertaa, mutta pyöräilyrytmin aloitus viivästyi taas kerran, vaikka minun pitäisi tietää varautua siihen.

Liikunnan ja terveiden elämäntapojen osalta ongelmaksi muodostuu hyvin monessa tapauksessa jonkinlainen muutosvaihe, saumakohta kahden tilan välillä tai jokin tapahtuma. Hyvä tai huono. Kuten lomamatka, lapsen syntymä, juhlat, rakastuminen, asunnon tai työpaikan vaihto, … Tai niitä ikävämpiä asioita, sairaus, avioero, työttömyys, läheisen kuolema,….. Ei tapahtuman tai tilanteen tarvitse olla edes dramaattinen, kunhan se katkaisee rytmin.

Nuorena kaikki säännöllisyys saattaa tuntua kahlitsevalta. Mutta säännöllisellä rytmillä on monia hyviä asioita, varsinkin, jos rakentaa oman rytminsä tietoisesti ja harkiten. Poimii siihen mm. liikuntaa, ravintoon ja lepoon liittyviä hyviä rakennuspalikoita. Säännöllinen rytmi tuo turvaa ja levollisuutta. Se auttaa säilyttämään hyvät tavat ja tottumukset. Vatsa toimii melkein minuutin tarkkuudella, unikin saattaa tulla kun sen aika on ja nälän sekä kylläisyyden tunteet vaihtelevat säännöllisten ruokailuaikojen puitteissa.
 Oikeaan elämään kuitenkin kuuluu myös kaikkea sitä, mitä yllä mainitsin. Silloin rytmi joko pyrkii katoamaan tai katoaa pakosta. Jos flunssa yllättää liikunta katoaa pakosta. On varmaan monia muitakin tapahtumia, jolloin näin käy. Aina ne muutos- tai saumakohdat elämässä eivät kuitenkaan välttämättä vaadi esimerkiksi liikunnan suhteen katkoa, kunhan vain asian tiedostaa. Työmatkalle voi ottaa lenkkivarusteet mukaa tai valita hotellin jossa on kuntosali. Lomamatkalla voi varata aikaa liikunnalle ihan kunnolla ja saa palatessaan huomata, että loma aidosti piristi kun on liikkunut pelkän makoilun tai mikä pahemaa , alkoholin kittaamisen sijasta. Toki esimerkiksi lomalla ruokailu varmasti muuttuu, mutta siihenkin voi suhtautua tietoisesti ja valita terveellisempiä vaihtoehtoja. Usein varsinkin miehillä avioero sotkee elämänrytmin todella pahasti. Emotiaalinen kriisi saattaa eristää sosiaalisista suhteista, ruokailu ryöpsähtää aivan retuperälle ja tilalle tulee alkoholi ja liikkumattomuus. Parisuhteen kariutuminen on varmasti monille todellinen kriisi, mutta kaikki tuo vain pahentaa tilannetta. Se rytmi olisi tässäkin yksi tekijä joka helpottaisi elämää, ahdistusta, masennusta.

Minun itsesuojeluvaistoni kehottaa palauttamaan muutosvaiheiden tai saumakohtien jälkeen rytmin niin nopeasti kuin mahdollista. Tai jos vanha rytmi ei ole mahdollista niin sitten täytyy luoda uusi. Tärkeintä on, että minä luon sen rytmin itse tietoisena enkä anna sen muodostua sattumanvaraisesti ja harkitsemattomasti. Sillä silloin minä kellun kuin paska laineilla, sattumanvaraisesti ja tuulen vietävänä.

Kirjoitan omasta kokemuksestani. Ehkä se ei päde kaikkiin, mene ja tiedä. Olen keskustellut parin kovia kokeneen ystäväni kanssa jotka tuntuvat päätynen samankaltaisiin ajatuksiin. Elämästäni toki löytyy kovin paljon asioita, joista kenenkään ei kannata ottaa oppia. Joku viisas sanoi lisäksi, että (David Richo) ei pidä opettaa, jos ei pyydetä petusta. Siispä sanon, että tarjoilen kokemuksia yrittämättä opettaa (Ainakin välillä yritän sitä).





torstai 20. syyskuuta 2018

Irlanti 20.9.2019



 
Tämäntapaisia rakennelmia löytyy  tien vierestä silloin tällöin.
Kotiinpaluupäivä. Olen nyt ollit matkalla kaksi viikkoa ja siitä pyörän selässä 11 päivää. Lähtö viivästyi päivällä kun pyörä oli kateissa ja yhden lepopäivän vietin. Oli oikeastaan pakko viettää. Kestävyyskuntoni ei ollut sellaisella tasolla, että olisin jaksanut ajaa koko ajan. Toisaalta jälkimmäinen 6. päivän ajo sujui jo ihan hyvin, eli kyllä se kestävyyskuntokin sieltä palailee. Tähän pätee usein viljelemäni lause, että ”kuntoa ei voi varastoida”.
 
Pikku jokia virtaa joka kylän ja kaupungin läpi.
Maisemat olivat kaiketi suunnilleen ennakko-odotusteni mukaisia. Toki varmaan paljon jäi näkemättä. Vaikka pyörän päältä kerkiää näkemään aivan toisella tavalla kuin autosta, kilometrejä kertyy samassa ajassa paljon vähemmän. Tämä on vihreä maa, osin kukkulainen ja pieniä vuoriakin on osalla saaresta. Paljoista sateista johtuen löytyy todella runsaasti runsasvetisiä puroja joten kalastajile olisi varmaankin mukavia kalapaikkoja. Lampaita, hevosia , lehmiä, aaseja, jopa laamoja olen matkalla nähnyt. Ennen kaikkea lampaita. Säät oletin hieman sateisiksi, tosiasiassa yhtään täysyn satetonta päivää ei sattunut ja muutamana päivänä satoi koko päivän. Viimeinen matkapäiväni taivalsin pyöräilyn kannalta lähges mahdottomassa tuulessa. Onneksi matka oli lyhyt.
Linnoja, kirkkoja ja raunioita riittää.


Matkaa kertyi kaikkiaan noin 1000 km, en ole navigaattorini lukemia laskenut yhteen. Tiet ovat vaihtelevia, joissakin paikoissa on leveä reunakaista tai taksi/bussikaista, pääosin kuitenkin siinä liikenteen seassa. Vasemmanpuoleinen liikenne tuo oman suolansa, mutta loppua kohti siihen tuntui tottuvan yllättävän hyvin. Liikennekulttuuri on huono. Pyöräilijöille ja jalankulkijoille ei anneta vapaaehtoisesti tilaa. Koko matkan aikana yhden ainoan kerrab yksi nainen pysäytti auton, kun odotin jalkakäytävän reunalla taukoa liikennevirrassa. Siis löytyy vielä Suomeakin huonompaa käyttäytymista. Eräs pyöräilevä paikallinen pariskunta valittelikin minulle asiasta ja kehoitti varovaisuuteen.

Vaihteeksi kuva hautausmaasta.
Kotiin lähden mielelläni. Minulla on koti, jonne haluan mennä, jonne minua odotetaan ja jossa on paljon tekemistä. Uusi elämäntapamuutosryhmäni aloittaa ensi viikolla ja odotan jännittyneenä niitä uusia kokemuksia, joita ryhmän kanssa varmaankin tulen saamaan. Kotona on syksyisiä puuhia, hieman puolukkaa pitäisi saada vielä laariin, mehiläiset pitäisi saatella talvehtimaan, polttopuita metsästä, hedelmäpuut pitäisi suojata jäniksiltä, että ne eivät söisi niitä niinkuin viime talvena ja lukemattomia muta asioita. Kuntoiluas varten ai tarvitse lähteä ulkomaille, Oulaisissa on hyvät tiet ja montakin kuntosalia. Kun pidän kunnostani huolta niin ehkä toimintakykyni säilyy vielä .........


Dublinissa illalla kun katseli tuliaisia perheen nuorimmalle.




lauantai 15. syyskuuta 2018

Irlanti 14.- 15.9.2018

Maisemia


Muutama sana matkastani. Muistelin tässä ensimmäistä ulkomaille suuntautunutta pyörämatkaani Oulusta Gibralttarille.  En kirjoitellut silloin blogia vaan ruutuvihkoon muistiinpanojani. Niin tein vielä parilla seuraavallakin matkallani. Alkuvaiheessa minulla oli todella paljon sanottavaa. Tuntemuksistani, kaikista päivän tapahtumista, tapaamistani ihmisistä, terveydentilastani....  Kerroin noihin vihkoihin jopa takapuoleni hiertymista ja siitä miten niitä hoidin.  Nyt kun matkapäiviä on kertynyt satoja, tuntuu kuin kaikki olisi jo sanottu. Vaikka eihän se niin ole. Maailma on edelleen kaunis ja minä pieni sen kaiken keskellä. Käsitykseni siitä kuinka paljon nämä tarinani ihmisiä kiinnostaa vain on muuttunut.  Tosiasiassa nämä kirjoitukseni ovat ennenkaikkea jonkinlainen päiväkirja jota voinen ehkä joskus lukea.
 
Tällaista reittiä olen pitkälti seuraillut.
Eilinen päivä oli  erityisen sateinen.  Vettä tuli taas koko päivä. Liikkeelle lähdin kahdeksalta ja ajelin taasen rannikkoa seuraillen lopulta Easky-nimiseen pikkukylään meren rannalla. BB-paikka sijaitsi kirkasvetisen pikkujoenn vieressä muutaman sata metriä merestä. Omistaja kehui joen olevan kalaisa ja että juuri tällaiset sateiset ilmat olisivat omiaan lohien kalastukseen. Paikka oli muutoinkin erinomainen, hyvä huone, kylpuhuone, hyvä kohtelu ja aamupala. Kaikin puolin erinomainen yöpymispaikka.
 
Talot näyttävät vaurailta ja hyvinhoidetuilta. Tällainen olkikattoinen ei ole tavallinen.
Tänään pääsin liikkeelle vähän myöhemmin, koska aamiainen oli vasta 8:30.  Päivä oli toistaiseksi vähäsateisin, pilvinen ja tuulinen, mutta vettä tuli aika vähän.  Parikymmentä ejettuani säikähdin pamausta ja mietin, että ampuiko minua joku. Syy selvisi heti, takarengas oli räjähtänyt.  Renkaan paikkaus on aina hieman työlästä, kun laukut on purettava. Tutkin päälykumin huolellisesti, enkä vikaa siitä löytänyt. Paikattuani ja pyörän taas lastattuani jatkoin matkaa, 200 m ja taas jysähti. Ei kun uusiksi. Nyt epäilin, että ehkä räjähtely johtui siitä, että päälyrengas oli hieman väljänlainen , että sisäkumi pääsi renkaan ja vanteen välistä pullistumaan. En ole varma. Joka tapauksessa vaihdoin päälykumin, minulla oli yksi sellainen varalta laukussani ns. pakattavaa mallia. Kolmatta kertaa rengas ei räjähtynyt, mutta jouduin kyllä vielä kertaalleen purkamaan laukut, kun uusi rengas oli edellistä suurempi ja hankasi kolhiintuneeseen lokasuojaan.  Niimpä päivämatkani jäi aika lyhyeksi ja majapaikan löysin Westport-nimisestä kaupungista. Tuossa vieressä on täkäläisittäin korkea mäki, 764 m.  Nyt on vatsa täynnä ja sen verran ulkoiltu, että ehkä unikin taas maistuu.
Tämä joki virtaa Ballina-nimisen kaupungin läpi.


torstai 13. syyskuuta 2018

13.9.2018 Donegal, Irlanti

Lehmät ovat todella paljon harvinaisempi kuin lampaat täällä.



Olen ajellut nyt viisi päivää saamatta yhtään blogipäivitystä aikaan. Hyvä tekosyy on, että unohdin kaikki adapterini Suomeen, enkä löytänyt täältä tätä aikaisemmin. Ensimmäinen majapaikkani kieltäytyi myymästä minulle ainoaansa. Ei sellaista tässäkään isossa hotellissa ollut, mutta respa kertoi sellaisen ehkä löytyvän apteekista ja niin tosiaan löytyi. Puhelimen latausongelman kyllä ratkaisin jo aikaisemmin, kun ostin paikallisen laturin. Minun jo vanha navigaattori ei tahdo eään pysyä päivää hengissä, mutta onneksi olen hankkinut aika ison akun latausta varten. Se on ollut tarpeen.
Tässä kohtaa rannikko sattui olemaan aika tasaista.


Olen nyt ajellut viisi päivää, noin 100 km/päivä, hieman alle. Viime kesä oli sikäli poikkeuksellinen, että minula oli aika vähän sellaisia koko päivän ajoretkiä ja tiesin odottaa, että kestävyyskuntoni ei ole sillä tasolla, kuin se on monesti aikaisemmin ollut.  Vaikka täällä ei kauhean korkeita vuoria ole, niin ihan tasaista maastoa ei juuri ole. Nousuja päivän mittaan siis riittää ja Belfastin jälkeen tuulikin on ollut vastainen. Eilen iltapäivästä jaloissa alkoi tuntua siltä, että on viisainta pysähtyä päiväksi, jotta matkanteko taas sujuu.  Niimpä varasin majoitukse tänne Donegal:iin kahdeksi yöksi. Tänään yritän tappaa aikaa hieman ympärilleni katsellen, venytellen ja kuunnellen äänikirjoja.
Niinkuin näkyy, otoksistani ei paljon aurinkoa näy.


Matkareitti, joka näkyy blogini sivusta avautiuvassa kartassa (karkeasti) kulki ensin pohjoisrannikkoa Belfastiin ja sitten kääntyilin vähitellen tänne etelärannikolle, jota olen seuraillut välillä aivan meren rannalla, välillä hieman kauempana. Maasto on vaihtelevaa, hyvin vihreää, kosteaa. Korkeimmat mäet nousevat kartalla puolen kilometrin paikkeille (ainakin toistaiseksi) ja tiet pariin sataan metriin. Laitumilla on lähes joka paikassa lampaita, joskus lehmiä, hevosia ja aaseja. Enimäkseen pellot ovat olleet laitumia, mutta toki muutakin viljelyä ajoittain löyytyy. Maisemien suhteen on toki sanottava, että ovathan ne kauniimpia ja monipuolisempia kuin Oulaisissa, mutta kyllä Oulaisten maisemissakin on puolensa.
Pakko laittaa ainakin yksi lammaskuva.

Ajo-olosuhteet sään puolesta ovat olleet tasaiset. Tuulee aika kovasti, kylmästi ja vettä tulee joka päivä, yksi päivä satoi koko ajan kun ajoin ja vielä sen jälkeenkin. Muutoin sää vaihtuu nopeasti. Kun sade loppuu koitan vaihtaa sadekamppeet pois ja toisinaan kun olen saanut hengittävämpää päälle, uusi pilvi on jo päällä. Ts. jatkuvaa vaatteiden kanssa vehtaamista. Vaatepuoli minulla on tällä kertaa mielestäni hyvä. Erityismaininna saapi Goretex-kenkäni. Minulla on ollut aikaisemmin ainakin kolmet kalliit Goretex-talvikengät, eikä mitkään niistä ole pitäneet olman suojia pitkään vettä. Nämä ovat pitäneet.
 
Tämä kuva on Eskoa varten. Hänellä on Oulaisissa Irlannin hevonen ja pyysi tuomaan toisen tullessani. Tämä oli kuitenki hieman arka ja meni aika kauas poseeraamaan kun alion valmistautua kuvaamaan.
Tämän saaren liikennekulttuuri ei saa minulta kovin korkeita pisteitä. Se on minun mielestäni jopa huonompi kuin Suoimessa. Jalankulkijana tuntuu kuin autoilijat yrittäisivät ajaa päälle, kukaan ei ainakaan pysähdy missään antamaan kulkumahdollisuutta vapaaehtoisesti. Samoin pyörän selässä ei voi kuin  uneksia sellaisesta kohtelusta jota esimerkiksi Espanjassa saa. Mutta koittelen ajaa varovasti niin enköhän minä hengissä vielä viikon pysy, jos Luoja suo.   Tarkoitus on ajella vielä pari kolme päivää tätä rannikkoa itään ja sitten saaren poikki ja kohti Dublinia.
Tämä viimeinen kuva on aivan tämänhetkisen majapaikkani läheltä. Pari souteluporukkaa oli illalla harjoittelemassa.