13.10.2013 Ash Fork (Valtatie 66)

Lapsuuteni sankarin preeriaa.

Tosiaan, tämä reittini on sivuillut viime päivinä kuuluisaa valtatie 66:ta.  Tämänkin, kerrankin kohtuuhintaisen (29$) motellin nimi on Ashforkinn66. 

Kun tulin perjantaina Kingman:iin, pyöräni jumputti aika pahasti. Olen vähiinsä katsellut takavanteen vaihtopaikkaa, en ehkä kyllin innokkaasti.  Katselin pyöräliikkeitä Kingmaniin tullessanikin, yhden löysin ja se oli kiinni. Lauantaina oli tarkoitus kiristää pinnoja ja koitta oikaista ratasta. Se homma kuitenkin unohtui iltapäivään ja kun aloin sitä tekemään, huomasin, että siellä oli edellisen pinnan vanteestakahlaamisen vieressä toinen ja toisaalla vielä yksi. Tein nyt netin kautta tutkinnan pyöräliikkeistä ja löysin yhden noin 6 kilometrin päässä. Arvelin sen olevan kiinni, mutta kävin kuitenkin katsomassa ja toteamassa sen. Sitten tutkin matkaani eteenpäin ja seuraava isompi paikka Flagstaff tuotti haullani useampia liikkeitä. Laitoin yhteen sähköpostiviestin asiastani ja ajattelin, että käyn vielä menomatkalla Grand Canyonilla ja sitten keskiviikkona koitan hoitaa vanteen kuntoon.

Olen niistä kojooteista puhunut, otinpa nyt yhdestä maallisen vaelluksensa päättäneestä kuvan.

Heräsin tänään 5:30, suunnittelin ajavani Williamssiin.  Matkani loppui kuitenkin noin 20 mailia ennen, ilta saapui ja ajotuntejakin oli kertynyt kymmenen. Ihmettelin hieman kuntoani, kun tuntui että alkaa väsyttämään, mutta kelloni kertoi kulutuksen olleen 5938 kcal, joten ehkä se saikin väsyttää. Matkaa oli 151 km ja nousuja 1400 m, eikä tuuli tänään ollut niin suotuisa kuin pari päivää sitten.  Toisaalta kun kävin pikaisesti suihkussa, vaihdoin vaatteeni ja kävin 2-3 km:n lenkin haeskelemassa ruokaa, tuntui, että voisi taas ajaa vaikka sinne Williams:iin.  Minä toisinaan ihmettelen tätä palautumisnopeutta itsekin, en sitä oikein ymmärrä. Ei ole nuoruusvuosieni kokemuksissa.   Mutta siihen pyörään. Päivän mittaan ajatukseni muuttuivat. Silla ajo oli kuin villillä hevosella ilman satulaa, kyllä se niin pahasti jumputti. Koitin täyttää renkaan maksimi-ilmanpaineeseen (tiedä nyt sitä, kun ei ole mittaria) ja värkkäsin vielä eristysnauhaakin vanteen tueksi. Peruin matkalla Grand Canyonista varaamani hotellihuoneen ja koitan hoitaa vanteen vaihdon heti kun sen vain saan jossakin teetetyksi.  Kyllä minä otan tuosta vanteen vioittumisesta osan omaan piikkiini. Minun olisi pitänyt kiristää pinnoja tiheämmin. Alkumatkasta sen tein, sitten se unohtui. Maksan tässä nyt niitä oppirahoja. Toisaalta, matkalla on ollut paljon ”vekkikaistaa”, vekille noussutta asfalttia, joka on todella rasittavaa sekä miehelle, että pyörälle. En noista vanteista tiedä, minkä laatuiset ne ovat. Ensimmäisellä matkallani oli sama ongelma, sitten Ikosen Lassi laittoi sellaiset vanteet, että kestivät minun huolimattomalla käsittelylläkin.

Ilma tänään oli viileämpi kuin parina aikaisempana päivänä. Toki tiekin nousi jo yli 1700 m:n ja oli ehkä keskimäärin siinä 1,5 km:n paikkeilla.  Ylämaissa oli oikean villin lännen preerian kaltaista maisemaa.  Tiedän, että juuri näillä mailla Tex  Willeri on ratsastellut kovanaamoja haeskelemassa ystävänsä Kitt Carssonin kanssa.  En tiedä, mistä hän on vetensä hankkinut ja sitäkin ihmettelen, miten niin pitkiä matkoja voi tehdä, kun satulalaukussa on vain pemmikaania, siis kuivalihaa. Mutta ”muy bien” niin kuin Willeri sanoisi, lännenmiehet ovat olleet eri miehiä.