 |
| "Kotikatuni" näkymää Reynosa:ssa, Mexicossa. |
Lokikirjamerkintänä laitan tähän alkuun, että tämä maa on
laskujeni mukaan 40. , jossa pyöräilen. Kaikki tämä, Suomea lukuun ottamatta,
muutamassa vuodessa. On tämä ainakin
minun mielestäni mielenkiintoisempaa, kuin ”kotikapakan” kantapöydässä
istuminen. Tulipa mieleen juttu, jonka
kertoi eräs ystäväni maanviljelijä. Naapurin mies oli saanut traktorinhankinnan
kylkiäisenä matkan Saksaan. Muutaman päivän reissulta palattuaan hän oli
seuraavana päivänä heräillyt huonokuntoisena ja sanonut vaimolleen, että ei hän
taida sinne Saksaan lähteäkkään, on sen verran huono olo. Olen itse ollut
koulutusmatkalla, jolle sattui tämänkaltainen ”koulutettava”. Minun pyöräilymatkani ovat ainakin
toistaiseksi olleet sellaisia, että hämmästyksekseni muistan lähes joka
päivän. Meinasin alkuun, että pidän
tässä vain vajaan lepopäivän. Mietin sitten, että milloin olen niin tehnyt. Se oli Kosovossa, Pristinassa. Sitten ajattelin, että seuraavana päivänä
jatkoin Montenegron puolelle. Nousin maiden välisen korkean vuorenharjanteen
yli, laskin pimeässä ensimmäiseen majapaikkaani Montenegrossa. Yövyin vielä
kolme muuta yötä Montenegrossa ja sitten
tulin Albanian puolelle, jossa pidin sitten seuraavan lepopäivän. Muistan
päivät, maisemat, paljon muuta. Kantapöydissä istumisesta ei paljon lapsille
kerrottavaa jää!
 |
| Asuinnaapurini, joka oli nähnyt minut jo Alice:ssa. Näistä miehistä toinen ei käytä alkoholia, arvaa kumpi? |
Kävin kovaa ”jaakobin painia” siitä, että riittääkö minulle
se, että tämän päivän ajo jää lyhyeksi vai jäänkö huomiseksi pitämään täyden
lepopäivän. Sitten ajattelin, että mitähän valmentajani Juha Rankinen sanoisi
ja niin minä päätin olla täällä vielä huomisen ja aloittaa tämän uuteen maahan
tutustumisen rauhassa. Ajelin tänne
kiireettä, koska matkaa ei ollut kuin 20-30 km.
Rajalla luovutin Kanadan ja USA:n rajalla saamani lapun rajamiehelle, jotta minut kirjataan maasta poistuneeksi.
Ilmeisesti minulla ei nyt ole USA:n puolelle asiaa ennen kuin käyn välillä
Suomessa. Ylitin Rio Granden nyt toisen kerran. Oli siinä vettä enemmän kuin
edellisellä kertaa. Olisin kuvannutkin, mutta jouduin sellaiseen kapeaan
tiheiden teräsverkkojen sulkemaan jalankulkuputkeen, jossa oli vielä kansaa
odottamassa USA:n puolelta saapuvia, että ei siihen oikein voinut pysähtyä tien
tukoksi. Ja sitten oltiinkin jo Mexicon puolella. Muutos on iso. Olisi voinut
ajatella, että kaikki tapahtuu niin kuin vähitellen. Niin kuin Italiasta
Itävaltaan mentäessä kieli vaihtui saksaksi jo hyvän aikaa ennen rajaa. Mutta
ei. Kyllä raja on todella selvä jakaja ja nyt ollaan sitten Mexicossa.
Päädyin kohtalaisen hyvätasoiseen hotelliin, ajatteli että
otetaan nyt sitten reilu päivä lomaa. Olin illalla katsellut sitä, mutta en varannut
netistä. Tiskillä hinta oli kalliimpi, niinpä käytin majapaikan trietokinetta
ja varasin paikan netistä ja palasin takaisin tiskille. Onhan minulla täällä hommaakin. Hankin
jo yhden kartan, sain hankittua Pesoja joiden kurssikin selvisi, on noin
17,6 pesoa / 1 Euro. Koitan hankkia huomenna CIM-kortin, jos sellaisen löydän.
USA:n puolella olin korttien toimintaan hyvin pettynyt. Minulla oli kahdelta
eri yhtiöltä kortti ja kokonaisajasta ne toimivat ehkä alle 5%. Aamuksi varasin
hieronnan majapaikan alakerrasta. Koitan tutkia reittiä parhaani mukaan
seuraavan ajoviikon verran. Koitan
venytellä ja tehdä vähän lihasharjoituksia
ja valmistautua siihen, että olisin taas perjantaiaamuna valmiina
liikkeelle mielellään hyvinkin ennen seitsemää.
Jotenkin on taas eri tavalla jännittävää tuon kielen kanssa.
Olen sitä koittanut opiskella koko matkan ajan ja nyt sitten pitää alkaa
yrittää soveltaa sitä käytäntöön. Se on
minun heikolle kielipäälleni suuri haaste, mutta ruokani sain tilattua
Espanjaksi, huoneeni varattua ja hieronnan varattua. Olen edelleenkin innoissani kuin pikkupoika ja
pidän siitä tunteesta. Innostus….. Niin, Echard Tollen sanoin, ihmisen tulisi
olla jossakin näistä kolmesta tilasta; hyväksyntä, nautinto tai innostus. Siis
innostus on hänen mukaansa se paras tunne. Kyynisyys on kuin kuolema, se on
periksi antamista enkä pidä siitä, en ainakaan omalla kohdallani. Nyt en ole kyyninen, olen raitis, terve,
elossa, minua rakastetaan ja minä rakastan ja jos Luoja suo, voin vielä
palvella ja opetella ottamaan palveluksia vastaankin. Tuosta rakastamisesta sen verran, että olen
ajatellut, että kaikki sukulaiseni häpeävät minua. Nyt kuitenkin on useampikin
siskojeni tytöistä sanonut olevansa enostaan ylpeä. Kun viesti päättyi sanoihin ”…rakas eno”, tuntui hämmentävältä ja
hyvältä. Kummalliselta. Minun on ehkä aika alkaa uskomaan, että on ihmisiä
jotka hyväksyvät minut ihmisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti