keskiviikko 6. marraskuuta 2013

6.11.2013 Mexico, Reynosa

"Kotikatuni" näkymää Reynosa:ssa, Mexicossa.



Lokikirjamerkintänä laitan tähän alkuun, että tämä maa on laskujeni mukaan 40. , jossa pyöräilen. Kaikki tämä, Suomea lukuun ottamatta, muutamassa vuodessa.  On tämä ainakin minun mielestäni mielenkiintoisempaa, kuin ”kotikapakan” kantapöydässä istuminen.  Tulipa mieleen juttu, jonka kertoi eräs ystäväni maanviljelijä. Naapurin mies oli saanut traktorinhankinnan kylkiäisenä matkan Saksaan. Muutaman päivän reissulta palattuaan hän oli seuraavana päivänä heräillyt huonokuntoisena ja sanonut vaimolleen, että ei hän taida sinne Saksaan lähteäkkään, on sen verran huono olo. Olen itse ollut koulutusmatkalla, jolle sattui tämänkaltainen ”koulutettava”.  Minun pyöräilymatkani ovat ainakin toistaiseksi olleet sellaisia, että hämmästyksekseni muistan lähes joka päivän.  Meinasin alkuun, että pidän tässä vain vajaan lepopäivän. Mietin sitten, että milloin olen niin tehnyt. Se oli  Kosovossa, Pristinassa.  Sitten ajattelin, että seuraavana päivänä jatkoin Montenegron puolelle. Nousin maiden välisen korkean vuorenharjanteen yli, laskin pimeässä ensimmäiseen majapaikkaani Montenegrossa. Yövyin vielä kolme  muuta yötä Montenegrossa ja sitten tulin Albanian puolelle, jossa pidin sitten seuraavan lepopäivän. Muistan päivät, maisemat, paljon muuta. Kantapöydissä istumisesta ei paljon lapsille kerrottavaa jää!
Asuinnaapurini, joka oli nähnyt minut jo Alice:ssa. Näistä miehistä toinen ei käytä alkoholia, arvaa kumpi?


Kävin kovaa ”jaakobin painia” siitä, että riittääkö minulle se, että tämän päivän ajo jää lyhyeksi vai jäänkö huomiseksi pitämään täyden lepopäivän. Sitten ajattelin, että mitähän valmentajani Juha Rankinen sanoisi ja niin minä päätin olla täällä vielä huomisen ja aloittaa tämän uuteen maahan tutustumisen rauhassa.  Ajelin tänne kiireettä, koska matkaa ei ollut kuin 20-30 km.  Rajalla luovutin Kanadan ja USA:n rajalla saamani lapun  rajamiehelle, jotta  minut kirjataan maasta poistuneeksi. Ilmeisesti minulla ei nyt ole USA:n puolelle asiaa ennen kuin käyn välillä Suomessa. Ylitin Rio Granden nyt toisen kerran. Oli siinä vettä enemmän kuin edellisellä kertaa. Olisin kuvannutkin, mutta jouduin sellaiseen kapeaan tiheiden teräsverkkojen sulkemaan jalankulkuputkeen, jossa oli vielä kansaa odottamassa USA:n puolelta saapuvia, että ei siihen oikein voinut pysähtyä tien tukoksi. Ja sitten oltiinkin jo Mexicon puolella. Muutos on iso. Olisi voinut ajatella, että kaikki tapahtuu niin kuin vähitellen. Niin kuin Italiasta Itävaltaan mentäessä kieli vaihtui saksaksi jo hyvän aikaa ennen rajaa. Mutta ei. Kyllä raja on todella selvä jakaja ja nyt ollaan sitten Mexicossa.

Päädyin kohtalaisen hyvätasoiseen hotelliin, ajatteli että otetaan nyt sitten reilu päivä lomaa.  Olin illalla katsellut sitä, mutta en varannut netistä. Tiskillä hinta oli kalliimpi, niinpä käytin majapaikan trietokinetta ja varasin paikan netistä ja palasin takaisin tiskille. Onhan minulla täällä hommaakin.  Hankin  jo yhden kartan, sain hankittua Pesoja joiden kurssikin selvisi, on noin 17,6 pesoa / 1 Euro. Koitan hankkia huomenna CIM-kortin, jos sellaisen löydän. USA:n puolella olin korttien toimintaan hyvin pettynyt. Minulla oli kahdelta eri yhtiöltä kortti ja kokonaisajasta ne toimivat ehkä alle 5%. Aamuksi varasin hieronnan majapaikan alakerrasta. Koitan tutkia reittiä parhaani mukaan seuraavan ajoviikon verran.  Koitan venytellä ja tehdä vähän lihasharjoituksia  ja valmistautua siihen, että olisin taas perjantaiaamuna valmiina liikkeelle mielellään hyvinkin ennen seitsemää. 

Jotenkin on taas eri tavalla jännittävää tuon kielen kanssa. Olen sitä koittanut opiskella koko matkan ajan ja nyt sitten pitää alkaa yrittää soveltaa sitä käytäntöön.  Se on minun heikolle kielipäälleni suuri haaste, mutta ruokani sain tilattua Espanjaksi, huoneeni varattua ja hieronnan varattua. Olen  edelleenkin innoissani kuin pikkupoika ja pidän siitä tunteesta. Innostus….. Niin, Echard Tollen sanoin, ihmisen tulisi olla jossakin näistä kolmesta tilasta; hyväksyntä, nautinto tai innostus. Siis innostus on hänen mukaansa se paras tunne. Kyynisyys on kuin kuolema, se on periksi antamista enkä pidä siitä, en ainakaan omalla kohdallani.  Nyt en ole kyyninen, olen raitis, terve, elossa, minua rakastetaan ja minä rakastan ja jos Luoja suo, voin vielä palvella ja opetella ottamaan palveluksia vastaankin.  Tuosta rakastamisesta sen verran, että olen ajatellut, että kaikki sukulaiseni häpeävät minua. Nyt kuitenkin on useampikin siskojeni tytöistä sanonut olevansa enostaan ylpeä.  Kun viesti päättyi sanoihin  ”…rakas eno”, tuntui hämmentävältä ja hyvältä. Kummalliselta. Minun on ehkä aika alkaa uskomaan, että on ihmisiä jotka hyväksyvät minut ihmisenä.


Ei kommentteja: