20.11.2013 Acayucan

Näiden lintujen ruokailu oli kiehtovaa katsottavaa. Kun ne sen aloittivat, liikkuivat ryhmässä ja työnsivät päänsä veden alle täsmällisenä aaltona.

Vaikeita nimiä  lausuttavaksi,  varsinkin, kun ei muista kaikkia sääntöjä miten lausutaan.  Nimistä toinenkin asia. Kävin juuri syömässä jonkinmoisessa katukeittiössä ja kysyin vielä lähtiessä, mitä se oli, mutta ei se niin helposti minun mieleeni jää. On jo nyt unohtunut.  Niitä tortillan näköisiä leipiä on monen kokoisia. Sellaisia, joiden nimi täällä on tortilla, koko on noin 10 cm halkaisijaltaan.  N. 15 cm:n lämpimiä leipiä tuovat ruuan kanssa syötäväksi.  Niin, tortilloja nekin ovat. Tämä minkä nyt söin, oli noin 30 cm halkaisijaltaan. Siihen voideltiin sellaisia epäilyttävän näköisiä tahnoja, sitten pieneksi kuutioitua lihaa, juustoa ja mitä lienee. Käännettiin puolet vastakkain ja parilan väliin. Sitten 180 kiloinen setä leyhytteli hiillosta ja kuumenteli sen päällä teoksen puoliksi palaneeksi. Hyvää oli.

Matkasin tänään vielä pätkä sisämaahan päin ja käännyin moottoritielle.  Menun tiemaksupaikan ohi ainakin kymmenettä kertaa, taaskin ystävällisesti ohjattuna jalkakäytävälle ja siitä maksamatta. Ajelin moottoritietä 36 km, ihmeellistä maisemaa jossa vesi näytteli pääosaa ja linnut. Tämä minun reissuni olisi ollut kyllä lintubongarillekkin  unelmamatka, niin paljon ja erilaisia lintuja olen nähnyt.  Tuon taipaleen jälkeen kuitenkin katsoin, että moottoritietä ilman kyliä olisi ollut vielä 75 km jäljellä ja ajoin sivuun, tehden noin 10 km:n ylimääräisen lenkin, jotta matkalleni tuli kyliä joissa tankata. Päivä oli tänäänkin kuuma ja vuodatin melkoisesti hikeä. Ostinkin itselleni hikiliinan, jollaisia olen aikaisemminkin harrastanut. Yhden aikaan pysähdyin vajaaksi tunniksi syömään ja sain hetken levähtää keskipäivän paahteelta.   Pimeä ehti taaskin tulla, ennen kuin majapaikkani löysin. Mutta kaikki hyvin, täällä ollaan ja ehkä nettikin toimii, jos laskeudun pari kerrosta alemmaksi.

”Hymy kaunistaa kasvot”.  Tämä lause on lainaus yhdestä  kirjasta. Sen oli kirjoittanut Grönlannissa syntynyt mies. Hänen isänsä oli jostakin syystä vetäytynyt sinne jonkinlaiseksi metsästäjäksi syystä, jota en muista. Hänen majaansa eksyi jossakin vaiheessa nainen, joka tekaisi pojan. Hän ei kuitenkaan viihtynyt paikalla ja pojan isän ollessa metsästysreissulla äiti jatkoi matkaansa jonkun toisen kelkassa kirjaimellisesti ja isän palatessa majassa oli pieni poika hänen hoiviinsa jätettynä. Ukko oli hätää kärsimässä, mutta sitten hän löysi vanhan ruman mummon jäältä, oli mennyt sinne  kuolemaan tuntiessaan itsensä tarpeettomaksi. Mies otti mummon mukaansa, sulatteli ja sai siitä oivan lastenhoitajan ja mummo sai itselleen tekemistä ja tunsi itsensä taas tarpeelliseksi. Poika kertoi, että vaikka mummo jonkin mielestä oli ruma, hänelle hän oli maailman kaunein ihminen siihen aikaan hymyillessään pojalle.   Tänäänkin olen kommunikoinut monen ihmisen kanssa. Yksi taito on kuitenkin ylitse muiden.  Se on iloinen hymy, olen koittanut käyttää sitä niin paljon kuin mahdollista. Se käy kaikilla kielillä ja kertoo, en ole vihollinen, tulen ystävänä ja olen ystävä. Saan sitä hymyä myös todella paljon takaisin.  Tervehdin ihmisiä niin paljon kuin mahdollista, sanoilla, kädenheilautuksella ja aina hymyillen.