17.9.2013 Some day is not a day, eli suomeksi “Jonain päivänä ei ole päivä”

 

Kauniita heiniä tien laidassa eilen.

Vaihdoin otsikon lepopäivän mietteille. Lainasin sen tien varresta erään gallerian mainoskyltistä, jossa kehotettiin tulemaan tutustumaan galleriaan tänään, eikä jonain päivänä. Lause sai minut miettimään elämääni. Opiskeluaikana elämä odotti jossakin siellä kunhan opiskelut olisivat päättyneet. Sitten tuli  opintovelat, asuntovelat, autolainat, … elämä alkaisi sitten, kunhan saisin ne maksettua. Ei alkanut, itse asiassa se alkoi hiljalleen päättyä.  Elin sellaista sitku-mutku-elämää, joka minun kohdallani onneksi johti sellaiseen umpikujaan, että oli pakko alkaa katsoa totuutta suoraan silmiin.  Vaikuttaa siltä, että syömme, juomme,  teemme liikaa töitä tai mitä tahansa muuta kuin että olisimme rehellisiä itsellemme ja alkaisimme tutkia niitä todellisia ongelmiamme. Tai koitanpa olla viisastelematta, näin se minun kohdallani oli. Minun kohdallani se lyhyt hetki, jolloin katsoin elämääni edes hieman rehellisesti, muutti koko elämäni suunnan.  Ei niin, että elämä olisi kertarysäyksellä muuttunut ruusutarhaksi vaan niin, että aloin vähitellen kyetä yrittämään korjata niitä asioita, jotka olivat vialla elämässäni. Olen kuvannut tuota tapahtumaa seuraavasti; On kuin olisin vaeltanut yhä pimenevään kuoleman laaksoon, omasta mielestäni helvetin esikartanoihin. Tuo hetki, jolloin olin tai edes yritin olla rehellinen itselleni, merkitsi 180 asteen kääntymistä, käännyin siis vastakkaiseen suuntaan. Paikka ei vielä ollut muuttunut mihinkään, mutta kaukana edessäpäin siinsi valoa vuoren jyrkästi nousevan rinteen takaa. Olin vaeltanut alas laaksoon, nyt alkoi matka toiseen suuntaan.  Mikään ei tapahdu itsestään, minun on otettava ne askeleet.

Jos kuvaa tarkkaan katsoo, kalliot ovat täynnä lintuja.

On helppo siirtää asioita eteenpäin, mutta mitä pidempään niitä siirrän, sitä enemmän sitä siivottavaa kasaantuu. Voi olla, että jonakin päivänä roinakasa on niin iso, että sen hoitaminen tuntuu toivottomalta.  Minun tärkein tehtäväni on kuitenkin huolehtia itsestäni. Kuulostaa itsekkäältä, mutta ei se sitä ole. Lentokoneessa on ohje, että laita happinaamari ensin itsellesi ja sitten lapsellesi. Tajuton isä tai äiti ei voi auttaa enää ketään. Rakkauden kaksoiskäskyn toisessa osassa sanotaan, että rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Millaista on se lähimmäisen rakkaus jos en huolehdi itsestäni.  Itsensä rakastamista pidetään helposti itserakkautena, mutta  ne ovat kaksi eri asiaa. Olen yrittänyt opetella rakastamaan itseäni ja ajattelen, että kohdallani se tarkoittaa itsestäni huolehtimista. Tänään, tänään teen sen minkä voin, huomenna on sitten uusi päivä, ehkä silloin on taas tänään. Tänään koitan syödä terveellisesti, tänään venyttelen, tänään teen muutamia lihasharjoituksia, tänään koitan ottaa positiivisen elämänasenteen, tänään en käytä alkoholia.  Tuosta lepopäivästä tuli mieleen muuan asia. Olen täällä matkallani huomannut, kuinka tavattoman suuri merkitys sillä on, että lepään, että venyttelen…. Minulla on sellainen käsitys, että sen merkitys on täällä korvaamaton, ts. että matkani loppuisi kesken jos en lepopäiviä pidä. Olisikohan hullumpi asia koittaa ottaa tällainen itsestään huolehtimisen tapa myöskin muulloin, silloin kun se ei ole aivan pakkokaan? 

Niin, joku päivä ei ole päivä, tänään on päivä!