maanantai 16. syyskuuta 2013

16.9.2013 Reedsport, Oregon

Rannikolla oli toinen toistaan kauniimpia maisemia.


119.5 km kaunista rannikkoa ja päiväkin oli hyvä. Aamupäivällä taas pilvinen, mutta iltapäivällä aurinkokin helli.  Olen ajellut aikaisemmilla matkoillani varmaankin yhteensä tuhansia kilometrejä rannikkoa ja ne muistot mielessäni sanon, että rannikko on kaunista.  Lisäksi en vaihtaisi kulkuneuvoani mihinkään, pyörän päältä ehtii katsella asioita, imeä ne sisäänsä. Olen toki elämässäni ajanut autolla, vieläpä aika paljon työni vuoksi, joten minun pitäisi tietää myös, millaista se on.  Rannikko on paljolti jyrkkäseinäistä ja tiellä riittä pieniä nousuja ja laskuja lähes koko ajan.  Jyrkän rinteen alapuolella on sitten joko tyrskyiset kalliot tai laajat hiekkarannat. Aurinkovarjoja en rannoilla toistaiseksi ole nähnyt missään. Mereen on laskenut useita jokia, joiden ylitys on aina oma elämyksensä. Aamupäivällä ylitin leveähköä jokea nousuveden aikaan ja oli hassun näköistä, kun vesi virtasi väärään suuntaan, siis sisämaahan päin.  Kirjoitin aamupäivällä kahvilla käydessäni eräälle pikkuneidille postikorttia, jossa kortissa oli kuva merisaukosta. Ajattelin, että niitä on siellä jossakin. Kun lähdin liikkeelle, ylitin taas sillan ja sen jälkeen tie kulki aivan jokisuun viertä jonkin matkaa. Kuinka ollakaan, näin sellaisen merisaukon, vieläpä suunnilleen samassa asennossa kuin se oli kuvattu postikorttiin. Loppumatkasta ajoin laajan dyynialueen läpi. Sisempänä dyynit olivat saaneet jo metsäpeitteen, tie kulki yli 100 m korkeiden dyynien yli jossakin paikassa.
Karttani takalehdellä oli maastoprofiili. Korkeimmat piikit n. 800 jalkaa, eli vajaa 300 m.

Pidän huomenna lepopäivän.  Noudatan tällä kertaa valmentajani ohjeita ja pidän sen lepopäivän 5. ajopäivän jälkeen. Minä tein hieman itsetutkiskelua ja totesin toimintani aika lapselliseksi. Olen ”mainostanut”, kuinka toimintakunnon säilyttäminen pitkällä matkalla on ensiarvoisen tärkeää. Kuitenkin, huolimatta siitä, että minulla ei ollut viime kesänä pitkiä harjoituslenkkejä juurikaan takana, aloitin heti alkuun pitkillä päivätaipaleilla  ja pitkillä lepopäiväväleillä. Olisin kyllä osannut itsekin antaa ohjeet, miten aloitan ja juuri niin en tehnyt. Sanotaan, että toimi ”vastoin parempaa tietoa”, minulla oli se parempi tieto ja Juha (valmentajani) oli kyllä asiaa teroittanut. Olen jo aikaa sitten havainnut, että hän tuntee suorituskykyni paremmin kuin minä itse.  Mutta minunhan pitää aina ”säätää” hieman oman pääni mukaan! Täytyy sanoa, että lepopäivät ovat olleet  joka reissulla vaikeita.

Nyt kuitenkin lepään ja venyttelen. Portlandista lähtiessä ollut jyrkkä mäki tuntuu jaloissa ja koitan venytelle ne taas herkempään kuntoon.  Jos tuo tie jatkuu samankaltaisena LA:han asti, tarvitsen kyllä hyvässä toimintakunnossa olevat jalat. Majapaikaksi löysin tämän viikon edullisimman hotellin. Kaksi yötä, 90$ veroineen. Täällä ilmoittavat hinnat yleensä ilman veroa, joka sitten lisätään laskun. Vieressä on Meksikolainen ravintola, jossa kävin syömässä. Kun ruokapaikoista karsii hampurilaispaikat ja pizapaikat pois, taisikin lähteä 90% ja valinnanvaraa ei enää kovin paljon ole.  Muuten ravintopuoli on kohtalaisessa kunnossa, kun kaikenlaisia kauppoja on aika tiheään. 

3 kommenttia:

Antti Punkari kirjoitti...

Mukava postaus Ahti!
Tuo lepopäiväsyndroomi on ihan aiheellinen. Reissussa tuo ajaminen muodostuu helposti päätarkoitukseksi. Toki se sitä vaatiikin...Tulee himo painaa eteenpäin vaikka välillä väsyttääkin. Lepopäivä viikossa on hyvä tavoite. Tosin itsekin lipsuin siitä kesällä, kun ajoin yhdeksän päivää putkeen läpi pitkän Puolan. Hyvää reissunjatkoa, terveisin Fillarantti

Movielunatic kirjoitti...

Maltti on valttia nimimerkillä kokemusta on!

Anonyymi kirjoitti...

Mitä pidempi reissu, sitä tärkeämpiä lepopäivät ovat.

ttv-matti