PYÖRÄILYKUNNON KEHITYS

Matkalta Sierra Nevadassa!

Joku saattaisi ajatella, että minulla on jokin erityinen urheilutausta, kun teen pitkiä pyörämatkoja. Ei todellakaan ole, ja se onkin se sanoma, minkä haluan välittää asiasta kiinnostuneille. Hieman yli 9 vuotta sitten lopetin tupakin polton pääasiallisena syynä erittäin huono kunto. Tuon jälkeen liikuna lisääntyi ja sen lisääntymisen seurauksena sitten myös aloin vähitellen todella nauttimaan liikunnasta. Senkin olen kertonut ja kerron varmaankin vielä useasti (jos jotakin yleensä kirjoittelen), että pääkoppani kaipaa liikuntaa enemmän kuin kehoni. Rauhaton mieleni rauhoittuu pyörän päällä pitkillä lenkeilläni. Ts. Jos tämä muutos on mahdollista minulle, se on mahdollista hyvin monelle muullekkin!

Talviaikainen liikuntani on kuntosali 2 kertaa viikossa ja hiihtäminen. Hiihtämisellä pidän aerobisen kuntoni yllä, lajikohtainen pyöräilykunto taantuu joka talvi. Valmentajani Juha sanoo, että lihasten pitää “hermottua”, ts tottua siihen lajikohtaiseen liikuntaan. Kun pyöräilyn keväällä aloittaa, menee joitakin aikoja, ennen kuin syntyy tunne, että keho taas on oppinut uudestaan pyöräilyn. Toki kehitys alkaa heti, kun pyörän selkään hyppää ja toki on niin, että rima taitaa nousta sitä mukaa kun kunto nousee. Tulee aina joskus mieleen se kun ajelin noita Syötteen mäkiä ensi kerran. Pulssi 160, pienimmällä vaihteella litra hikeä vuodattaen sankarin viitta hartioilla mäen päälle! Nyt vauhti on reilusti korkeampi ja pulssi huomattavasti alhaisempi, ellei sitten tarkoitukseni ole yrittää korkeaa pulssia.

Joskus aikaisemmassa elämässäni minulla oli sellainen harhakäsitys, että kuntoilua on se, kun käy käveleskelemässä puoli tuntia rauhalliseen tahtiin jossakin kotimökin lähimaastossa. Tyyliin “koiran ulkoilutus”, vaikka olen kyllä joskus nähnyt koiran ulkoiluttajankin juoksevan, harvemmin kyllä. Nyt ajattelen, että suorityskyky ei nouse ilman ponnistelua. Minun matkoillani tuo suorituskyky on ensiksikkin kestävyys, joka syntyy vain pitkäkestoisella suorituksella ja sitten jyrkissä mäissä raaskaan pyörän (n. 70 kg) kanssa tarvitaan voimaakin. Noita aitoja jyrkän mäen kokemuksia on lähes mahdoton saada muutoin kuin lastaamalla pyörä täyteen ja ajamalla niitä jyrkkiä mäkiä !

Olen ollut pyöräni kanssa Malagan seudulla jo useampaan otteeseen, ensiksikkin ensimmäinen matkani päättyi sinne, toinen alkoi. Lisäksi olen käynyt siellä pari kertaa aikaisemmin lyhyellä reissulla, tämä oli kolmas kerta ja toinen kerta Sierra Nevadan vuoristossa. Pidän paikasta todella, vuoristo on kaunista, hyvin kaunista ja sen pikkuteiltä löytyy paljon jyrkempiä nousukulmia kuin pääteiltä. Ajattelen, että Espanja pääteillä nousukulmat ovat luokkaa 12% jyrkimmillään, vuoriston pikkuteillä lähennellään varmaankin 20%:a. Siellä lihakset saavat todellista harjoitusta mäkien nousemisesta.

Olen kokeillut joskus ajaa kuntosalien pyörillä, mutta se ei ole minun lajini. Minä kerta kaikkiaan pitkästyn. Tuolla maastossa, niinkuin nytkin Sierra Nevadassa, päivät kuluvat kuin siivillä, elämä ON! Uskon, että tämänkertainenkin matkani auttoi keräämään sitä kuntopääomaa, joka varmaan on tarpeen tulevalla matkallani (jos sille pääsen terveenä lähtemään). Harvoin on sellainen tunne, että nyt on kaikki viimeisen päälle kunnossa, mutta koitankin opetella toimimaan niillä resursseilla, mitä minulla kulloinkin on ja jos voin tehdä jotakin sen hyväksi, että ne resusrssit paranisivat, niin olosuhteiden puitteissa sen teen. Täytyy vain suorittaa asioiden priorisointia ja on myös asioita, jotka ajavat jopa pyöräilyn yli. Yksi niistä on raittius !