Mietteitä viikko ”kotona”.

Ajoin n. +32 C:n lämpötilassa Costa Ricassa 18.1. 2014. Suunnittelin ruokailua ja pohdiskelin mahdollisesti matkaani Panamasta Columbian puolelle. Laivamatkan järjestämistä. Vanhin lapseni, tyttäremme Teija lähetti viestin FB:n viestinä. Minun omat puhelinkorttini eivät olleet toimineet pitkään aikaan. Viestissä hän pyysi minua soittamaan viipymättä. Sydänalassa tuntui pahalta. Ajattelin heti, että jotakin hyvin vakavaa oli tapahtunut. Ensimmäinen ajatus oli, että jommalle kummalle pojistani oli sattunut jotakin vakavaa ja seuraava ajatus siitä, kuinka pahoillaan heidän äitinsä olisi asiasta.

Minulta meni hieman aikaa, että katsoin tyttäreni puhelinnumeron toisesta puhelimesta ja vähän lisää, että onnistuin löytämään keinon (+)-merkin laittamiseksi numeron eteen älypuhelimellani, jonka käytöön en niin kovin hyvin ollut perehtynyt. Järkyttävä uutinen tavoitti minut ja toivoin sen olevan vain pahaa unta. Lasteni äiti oli löytynyt kuolleena kotiovelta, ilmeisesti sairauskohtauksen saaneena.

Puhelun jälkeen hyväkuntoisesta miehestä oli tullut voimaton. Kun pääsin viimein liikkeelle, ajattelin ajavani iltaan asti kohti Costa Rican pääkaupunkia ja sen lentokenttää ja varaavani sitten illalla lennot kotiin. Pysähdyin kuitenkin vajaan kahden kolometrin päähän syömään ja sen jälkeen totesin, että ei minusta ole ajamaan mihinkään. Otin hotellihuoneen läheisestä majapaikasta ja sainkin päivän mittaan varattua paluumatkan ensimmäiseen minulle mahdolliseen koneeseen. Sitten vielä kaksi raskasta, matkani raskainta, päivää San Jose:een ja pakkaamisen jälkeen lento Miamin ja Dyssendorfin kautta Ouluun.

Minun paikkani on nyt täällä. Tuo ”koti”-sana on lainausmerkeissä. Mökkini Syötteellä on vuokralla, koska en ajatellut tarvitsevani sitä koko talvena ja yhteiseen kotiimme en halua mennä. Niinpä olen ystäväni vieraana ainakin toistaiseksi. Koitan järjestelleä asioita yhdessä lasteni kanssa ja siten tehdä samalla surutyötä. Olen ja olemme saaneet paljon osanottoa ja myötätuntoa ja olen siitä kiitollinen. Omalta osaltani suruun on sekoittunut suru lasteni puolesta ja ensimmäisinä päivinä hyökkäsi myös syyllisyys entisestä elämästä hyvin vahvasti kimppuun. Onneksi se vaihe helpotti ja tervejärkisyys tältä osin alkoi palautumaan. Koitan elää nyt hyväksi koetuin periaattein, päivä kerrallaan, ja toimittaa niitä tehtäviä, jotka tulevat eteen.

Kesken jääneen matkani suhteen minulle on monissa viesteissä kerrottu, että voinhan jatkaa myöhemmin matkani loppuun. Täytyy sanoa, että alkuvaiheessa koko matkani ei ole ollut lainkaan mielessä. Teinkin jossakin vaiheessa analyysiä elämäni tärkeistä asioista ja huomasin, että ei se matkani sijoittunutkaan kovin korkealle listalla. Siinä oli paljon muuta ennen sitä. Toki matkani teema on tärkeä, hyvin tärkeä. Nyt kun aikaa on kulunut lähes kaksi viikkoa on tuo matkakin tullut joskus mieleen. Kaikki minun ajatukseni olivat tähdänneet siihen, että taivallan tämän kevättalven Suomen kesän kynnykselle Eteläameriikan teillä. Ei minulla kertakaikkiaan ollut sellaista ajatusta, että olisin terveenä ja silti palaisin kesken matkani Suomeen. Nyt on sellainen tunne, että minut revittiin väkivalloin pois paikasta, jonne minä kuuluin. Ellei tämä muu tilanne olisi niin totaalisesti huomioni vievä, olisin varmaankin suurissa vaikeuksissa asian kanssa, mutta nyt ajatukseni ovat pääasiassa muissa asioissa. Minä ajattelin koko matkani, että tämä on viimeinen pitkä matkani yksin. Että teen tämän ja sitten en enään lähde kuukausien matkoille maailman ääriin. Nyt se matkani jäi kesken. Mitä teen sen suhteen, en tiedä? Tätä blogiani ajattelin pitää kuitenkin hengissä ainakin kesään asti. Minulla on joitakin ajatuksia, ehkä tarvitsen niihin lukijoidenikin apua.