Kun matkani Alaskasta Argentiinaan keskeytyi vuoden 2014
alussa pakottavasta syystä, ajattelin, että palaan hetimiten jatkamaan sitä.
Toisin kävi. Toimenpiteet Suomessa vaativat aikaa lähes vuoden ja sitten tuli
kaikkea muuta. Ajattelin kuitenkin, että pidän kuntoani yllä että matkan
jatkaminen loppuun olisi sen puolesta mahdollista. Jotain olen tehnytkin, mutta
en ehkä tarpeeksi.
Rakensimme tässä välissä talon ja sinä aikana liikunta jäi
vähäiseksi. 6 h viikossa on kuitenkin
ollut aina minimi. 2 kertaa kuntosalilla ja loput aerobista. Parina viime
vuonna olen ajanut noin 10 000 km pyörällä vuodessa. Tähän on sisältynyt
parin viikon lenkki vuodessa jossakin lämpimämmässä paikassa. Kun nyt aloin
tarkistelemaan harjoitteluani, niin jotakin on perustavanlaatuisesti muuttunut.
Aikaisemmin lenkkeihini kuului
säännöllisesti aerobisen tason ylärajalla ajetut lenkit ja kerran vuodessa
jakso hapottavia harjoituksia, itse asiassa aivan äärirajoilla. Kun keksin
aloittaa kielten opiskelun ajaessa, vauhtini hidastui ja nuo hapottavat
harjoitukset ovat jääneet väliin jo monena vuonna. Ts. ajoni on ollut junnaavaa
matalasykkeistä harjoitusta. Niin, selvyyden vuoksi täytyy sanoa, että ehkä ne
liikuntamääräni heikommillaankin ovat keskimääräiseen nähden vähintäänkin
kohtuullisia.
Olin loka-marraskuun vaihteessa olkapään
tähystysleikkauksessa ja minua opastettiin olemaan poissa pyörän selästä jonkin
aikaa. Aloin kävelemään sellaisia 10 km:n lenkkejä. Vähitellen otin muutamia
juoksuaskelia ja kyllä oli vaikeaa. Tätä kuitenkin jatkoin, lisäten matkaa
hyvin hitaasti. Jossakin vaiheessa mieleeni hiipi ajatus, että olisikohan aika
ottaa vastaan taasen opastusta. Niinpä otin yhteyttä kestävyysvalmentaja Pekka
Kauraseen ja teimme sopimuksen kokeilla miltä se tuntuu olla valmentajan
ohjauksessa.
Ensi töikseni kävin polkupyöräergometriatestissä ODL:n liikuntaklinikalla
, (https://www.odl.fi/fi/odl_saatio/odl_liikuntaklinikka/)
aloitustason kartoittamiseksi. Hapenottokykyni oli kyllä ikäluokkaani nähden
erinomainen (hieman vajaa 44), mutta testi kertoi muutakin. Nimittäin sen, että
aerobinen kynnys oli 69%, kun sen tavoite olisi 75% maksimiarvosta. Tässä näkyy ne pitkät
matalasykkeiset kilometrit ilman kovempia vetoja. Nyt on mielenkiintoista
nähdä, kykenenkö vielä tekemään asialle jotakin.
Uusi valmentaja rakensi minulle mm. saliohjelman. On
mukavaa vaihtelua tehdä valmiin ohjelman mukaan ja tosiasia on, että aina oppii
jotakin uutta. Olen nyt käynyt muutaman kerran salilla uuden ohjelman kanssa
totuttelemassa. Sain myös aerobista liikuntaa varten viikko-ohjelman.
Tässä on nyt muutosta viimeisten vuosien
tasapaksuun peruskuntoharjoitteluun, että ohjelma sisältää myös
kovempisykkeisiä osioita. Koska olen sitä vähäistä juoksutreeniä jo hieman
harjoitellut ja nyt hieman eri tavalla intervalliharjoituksena salilla, jotain
on jo alkanut tuntumaan kehossa ja ennen kaikkea hengityksessä. Ei ole ollenkaan hullumpi asia, että voisi
edelleenkin omaa olotilaansa ja suorituskykyään parantaa tai edes hidastaa
rappeutumista.
En sano, että joku
päivä lennän Costa Ricaan, jonne matkani aikoinaan katkesi. Jos sen teen, niin
kyllä se vuosi, jolloin täytän (jos Luoja suo) 70 alkaa olla järkevästi
ajatellen viimeisiä mahdollisuuksia. Ts. noin 1,5 vuoden päästä, ehkä
lokakuussa 2020 olisi lähdön aika. Niinpä ajattelen nyt, että koitan sovittaa
elämääni sellaisen harjoittelujakson, että olisin silloin sellaisessa kunnossa kuin
se ylipäätään on minulle mahdollista. Tapahtuu mitä tahansa, ei kai siitä
hyvästä kunnosta pitäisi haittaa olla? Se hapenottokyky? Ymmärsin ODL:n liikuntaklinikalla, että tehty
testi on suhteellisen tarkka. Jos siitä voisin pitää huolta ja mieluiten
kasvattaa sitä aerobista kynnystä, niin ….
