KUNTOA EI VOI VARASTOIDA

Tämä on ollut poikkeuksellinen vuosi liikuntani suhteen, mitä tulee viimeisiin n. 13 vuoteen elämässäni. Aloimme rakentamaan kesäkuussa. Sitä ennen ajoimme Marikan kanssa Venetsiasta Itävallan, Slovakian, Tsekin ja Puolan kautta Liettuaan. Sellainen kesälomareissu. Venetsian matka.

Alppien ylitse menimme aika laidasta, joten kävimme vain noin kilometrin korkeudessa.

Sää alppien ylityksern aikaan oli surkea. Ei vaikuttanut mielialaan.

Hyvin usein liikunta jää jonkin elämäntilanteen takia kokonaan toissijaiseksi. Vaikka olenkin tyypillinen mies, enkä oikein pysty keskittymään moneen asiaan yhtä aikaa, päätin kuitenkin säilyttää jonkinasteisen määrän liikuntaa rakentamisenkin aikana.  Kyllä siinä on ollut tekemistä,kun ei oikein olisi malttanut olla työmaalta pois. Olen kuitenkin käynyt kuntosalilla lähes ehdottoman säännöllisesti kaksi kertaa viikossa ja liikkunut aeroobisesti minimissään noin 3000 kcal:n edestä viikossa. Se vastanneer noin 6 tuntia suhteellisen tehokasta liikuntaa. Aerobinen liikunta oli viime vuoden puolella pyöräilyä, sydäntalvella hiihtoa ja nyt kaksi viikkoa taas pyörän selässä. 

Mitään kuntoa ei voi varastoida. Ei  lihaskuntoa eikä kestävyyskuntoa. Vertaisin sitä pyörän päällä olemiseen. Jos lakkaat  ponnistelemasta, vauhti hyytyy. Kunnon suhteen se on kuin ajaisit alamäkeä vapaalla. Helppoa!  Mutta kunto laskee. Ja sinne mäen päälle ei pääse millään muulla keinoa  pyörällä kuin ponnistelemalla. Minun käsitykseni mukaan, kunnon kohentamiseen ei ole olemassa mitään vippaskonsteja. Jos sen meinaa säilyttää, on ponnisteltava ja jos sitä meinaa parantaa, on ponnisteltava vielä enemmän.  

Siinä vaiheessa sitten olen, toisin sanoen koitan taas parantaa kestävyyskyntoani. Lisäsäin liikuntamääräni noin kuukausi sitten  n. 6000 kcal:iin. Ensimmäinen pyöräilyviikkoni alkoi 20 km:n lenkillä ja päättyyi 40 km:n lenkkiin. Viime viikolla kilometrejä kertyi jo yli 220 ja pisin lenkki vajaa 70 km. Uskoisin, että toikokuussa pystyn ajamaan 150 km:n lenkin, jahka pysyn ohjelmassa. 

Elämässä on kaikern aikaa kaikenlaista. Niin minulla kuin kellä tahansa. Kysymys on kaiketi asioiden priorisoinnista. Itsestä huolehtiminen ei saisi olla prioriteetiltaan kovin alhaisella tasolla.  Minulla on ollut taas kaksi n. 70 vuotiasta opastettavaa kuntosalilla. Kummallakin ensi kerta elämässään siellä. Olemme koittaneet käydä siellä terveellisten elämäntapojen aakkosia yhdessä läpi; ravinto, lepo ja liikunta. Yksinkertaista, mutta silti usein niin vaikeaa?

Olenko liian vanha liikkumaan?

Pyörän päällä tulee kaikenlaisia ajatuksia. Totta puhuakseni niitä tulee toisinaan liikaakin, varsinkin egoni tuottamaa ja valitsemaa draamaa, josta ei ole muuta kuin vahinkoa. Onneksi olen edes vähän oppinut sitä rajoittamaan. Toistaiseksi paras keino sen soopan rajoittamiseen on ollut Espanjan opiskeluun keskittyminen. Mutta kyllä siitä ajatusvirrasta myös pieni osa on sellaista harkittuakin. Omat havaintoni elämästäni eivät tietenkään ole mitään ainutlaatuisia. Olen varma, että miljoonat ihmiset miettivät samoja asioita joka päivä.

Lasken leikillisesti, että tunti pyörän selässä tuo 5 tuntia hyvää elämää. En taida olla kauhean väärässä?

Ajellessani kuntosalilta tulin miettineeksi päivän harjoitussessiota. Totesin, että taas on ollut sellainen jakso meneillään, että olen lähes joka kerta salilla käydessäni rikkonut henkilökohtaisia ennätyksiäni. Aloitin kuntosalilla käynnin n. 7 vuotta sitten hieman ennakkoluuloisesti. Ennakkoluuloisesti sen vuoksi, että onkohan siitä mitään hyötyä ja olenkohan minä jo koko hommaan liian vanha. Epäily hyödystä liittyi siihen, että olin silloinkin pyöräillyt paljon ja kuvittelin olevani hyvässä kunnossa. Olin väärässä. Nyt, 63-vuotiaana totean, että salilla käynnistä on todella ollut hyötyä. Lihaskuntoni on parantunut alkuajoista dramaattisesti. Lisäksi olin tuolloin pahoissa vaikeuksissa olkapääni ja kaularankani kanssa ja tänä päivänä tulen aika hyvin toimeen niiden kanssa. Olen pyöräillyt 5 pitkää tai hyvin pitkää matkaa ilman yhtään sellaista kehooni liittyvää ongelmaa (lukuunottamatta ripulia), joka olisi estänyt pyöräilyn.

Olen kuullut aika monta kertaa minua selvästi nuoremman muistelevan nuoruuden liikuntaharrastuksiaan ja pitävän elämäänsä tältä osin jo ohi elettynä. Syynä liikkumattomuuteen on milloin mikäkin. Työ, lapset, jalka kipeä, selkää kolottaa, ylipaino, …. Lista on pitkä ja itse kukin valitsee siitä itselleen mieluisimman. Kaikkein mieluisimpia ovat sellaiset, jossa ”uhraudutaan” toisten puolesta tai yleiseksi hyväksi. Kehoon liittyvät vammat tai kolotukset ovat myös hyvin suosittuja. Tiedän omasta kokemuksestani tämän ”ylevien” syiden käytön. Tosiasia taitaa olla, että silloin kun syyt ovat todellisia, ne ovat kaikille ilmeisiä. Valtaosasta meillä on jotakin terveydellisiä rajoitteita. Harvoin ne ovat kuitenkin sellaisia, että ne estävät liikunnan täysin. Tänään luin Kalevasta sokeasta Teijo Romppaisesta, joka oli kävelemässä Rovaniemeltä Helsinkiin. Monet fyysisistä rajoitteista saattavat vaikuttaa liikuntalajiin, liikunnan tehoon jä määrään, harva estää liikunnan kokonaan. Lisäksi noiden rajoitteiden vaikutus yleensä vähenee liikunnan myötä; kunto ja suorituskyky nousevat. Kyllä se ylivoimaisesti suurin rajoite on omassa päässä, henkinen laiskuus. Kyllä se keho tottelee, kun sitä käskyttää! Oma konstini alkuaikoina oli se, että lähdin liikkeelle, jos en keksinyt laiskuutta parempaa syytä. Nykyään sellaista ei juuri tarvita, nautin liikunnasta vaikka aika usein venytän suoritustani epämukavuusrajan yli.

Ravinto, lepo ja liikunta. Kolme hyvän elämän perusasiaa, jos valitsemme niiden suhteen oikein. Mitä enemmän olen asiaan perehtynyt sitä selkeämmäksi on käynyt liikunnan terveydellinen merkitys. Se eo todellakaan ole mariginaali, se on kaikki kaikessa. Terveyden, sekä henkisen, että fyysisen terveyden ylivoimainen lääke numero ykkönen. Niin se ikä! Ikä ei ole syy liikkumattomuuteen, se on tekosyy siinä missä muutkin tekosyyt!