6.9.2013 Burlington, Washingtonin osavaltio, USA

Merta Washingtonin osavaltiossa.

Aamulla sati vettä sen verran paljon, että jatkoin unia puoli seitsemään. Sade oli vähentynyt siihen mennessä kun pääsin liikkeelle, mutta sain ajaa kuitenkin sadekamppeet päällä pari tuntia. Otin ne pois vähän ennen Yhdysvaltojen rajaa.  Kun suunnittelin matkaa, Alaskan lentoa varatessani jouduin täyttämään verkossa sellaisen sähköisen maahantulolupa-asiakirjan. Itse asiassa sitä lentolippua ei voinut ostaa  ennen kuin tuo lupa oli hankittu. Maksoikin hieman. Siinä oli kuitenkin, että sillä saa olla maassa vain kolme kuukautta. Tiedustelin asiaa USA:n suomen  suurlähetystöstä, kerroin että tulen alaskaan, poistun kuukaudeksi Kanadaan ja sitten taas USA_n puolelle. Vastauksena oli, että voin tulla niitä kolmen kuukauden jaksoja useita eli kun tulen maahan taas toisen kerran, alkaa toinen kolmen kuukauden jakso. No, nämä rajaviranomaiset olivat eri mieltä, heidän mielestään minun olisi pitänyt käydä välillä Suomessa, että olisi taasen alettu laskemaan kolme kuukautta. Tämä oli hieman ongelmallista, en nimittäin ajatellut, että ehtisin välttämättä Alaskaan tulosta laskien kolmen kuukauden sisällä tästä maasta ulos.  Siinä nyt meni aikaa ja neuvottelua aika monen ihmisen kanssa, mutta viimein sain passiin leiman, että saan oleskella joulukuun 20 päivään asti tässä maassa. Siihen mennessä olen kyllä kaiken järjen mukaan jo ties missä. Niin, se todistus sen matkustusluvan haustakin olisi pitänyt olla mukana.  Mutta summa summarium, pääsin viimein rajalta läpi hyvän matkan toivotuksin. 

Alkumatkaan nähden olosuhteet ovat todella muuttuneet.  Nyt joudun töihin reitinvalinnan kanssa, väistelemään moottoriteitä, liikennettä on, ajoa kaupunkimaisissa olosuhteissa, ruokapaikkoja ja kahvipaikkoja on… Pyöräilijöitäkin on, muutama on käynyt jututtamassa. Oli yksi, joka oli ajanut tänne Kaliforniasta, hänellä oli tosin vaimo mukana, joka ajoi sellaista pyörillä liikkuvaa loistohotellia. Mutta kuitenkin.  Sitten oli yksi maestro, jolla oli erikoinen pyöränistuimen jousi,  olisi passannut minunkin istuimen alle, tosi kätevän näköinen värkki. Maksoi vain kuuleman 300 dollaria, joten en raaskinut ajaa kaverin pajaan, joka olisi ollut puolen mailin päässä.  (WWW.cirruscycles.com).

Maisemaa ehti päivään sattua monenlaista. Tasaista laakeaa peltoa, lehmiä, puhveleita, hevosia. Meren rannalla oli aika jyrkkäseinäistä kalliota ja todella isoja puita. Muutenkin oli mukavaa ajella meren rantaa, siitä kun on aika pitkä aika, kun sen olen viimeksi nähnyt. Päivä oli kaiken kaikkiaan aika kevyt, vaikka rajalla jonotuksen  kanssa sille mittaa kertyikin. Matkaa pyörän mittariin kertyi 120 km. Niin , sain minä mukavan viestinkin. Selitin hieman olotilojani coach:ille ja hän oli vastannut seikkaperäisin ohjein. Peli ei kuulemma ole vielä kokonaan menetetty. Nyt alan kuitenkin valmistautumaan yöpuulle motellissani. Ensimmäinen  paikka, mistä huonetta kysyin, sanoi 115+verot. Jatkoin matkaa ja löysin motellin, 55$, mutta pahalaisen ottivat 50$  kaniin sen varalle, josko sotkin huoneen niin huonoon kuntoon. Urputin kyllä kovasti, mutta ei auttanut. Katsotaan, saanko taalani aamulla takaisin. 

5.9.2013 LEPOPÄIVÄN MIETTEITÄ

Alaston ja rujo, mutta tässä seison!

Eilen ajaessani mieleen tuli hyvin vahvasti kaikki ne hyvät asiat kotimaassa. Kun asioihin tulee etäisyyttä, niin ne alkaa nähdä paremmin. Olen havainnut saman asian aikaisemminkin, mutta nyt tuo tunne oli erityisen vahva. Siis tunne niiden aivan tavallisten arkisten asioiden kokemisesta, kaupassakäynti, aamupuuron syönti,  pyörälenkki tutuissa maisemissa, ….. ne vähäiset palvelutehtävät, joita minulle on suotu.  Mello kirjoittaa, että elämme unessa !  Koitan kaikin voimin  keskittyä loppuelämäni siihen, että olisin hereillä, itseni ja ympäristön suhteen.

Kaikkein eniten kuitenkin olen ollut elämässäni sokea itseni suhteen. Muistan, kun jo tupakoinnin lopettaneena olin hiihtolenkillä  Syötteellä ja pysähdyin Annintuvalle hetkeksi. Tämä paikka on hyvin kaunis ja vain noin  kahden kilometrin päässä Syötteen kansallispuiston opastuskeskuksesta, joten sinne hiihtelevät vanhemmat usein pienten lasten kanssa.  Siinä oli mies  alle kouluikäisen poikansa kanssa pysähtyneenä, poltteli tupakkia ja poika katseli alhaalta ylöspäin isäänsä, niin kuin maan matonen katsoisi Jumalaansa. Näin se on, isä ja äiti ovat sen ikäiselle niitä Jumalia, ei sen suurempaa varmaan ole. Turha siinä on mistään toiminnasta puhua ja opettaa, jos itse toimii toisin. Puhutaan ristiriitaisesta viestinnästä. Tätä ristiriitaista viestintää harrastin itse tupakoinninkin suhteen 30 vuotta. Mutta jos asiaa kerta kaikkiaan kieltäytyy näkemästä, niin eihän sitä näe. Selityksiä kyllä löytyy!

Alkoholin suhteen tilanne on aivan sama vain kertaluokkaa pahempi. Sen suhteen ei vain yksilöt kieltäydy näkemästä ongelmaa vaan koko yhteiskunta osallistuu siihen peittelyyn. Olen ainakin omalta kohdaltani sitä mieltä, että siitä lähtien kun minun on pitänyt jotakin selittää alkoholinkäyttöni suhteen, siitä lähtien asiat ovat olleet pielessä.  Sillä käytölläni olen myös antanut jatkuvasti kielteistä esimerkkiä, niille ihmisille, joiden kasvattamisesta minulla olisi ollut vastuu. Osa vanhemmista ostaa alkoholia teini-ikäisille lapsille ja selittävät, että tällä tavoin opetetaan ”oikeaa” alkoholinkäyttöä.      Tämä on täyttä potaskaa. Luin viime vuonna USA:n suurimman päihdeasioita tutkivan tutkimuslaitoksen laajasta tutkimuksesta, jossa loppupäätelmä oli täysin päinvastainen.  Vanhemmat siis nopeuttavat lastensa alkoholisoitumista tahallaan ilmoisesti vain oikeuttaakseen omaa juopotteluaan lastensa nähden.  Mutta jos asiaa ei halua nähdä, niin ei sille voi mitään.

Kuvittelenko sitten nyt näyttäväni hyvää esimerkkiä? En toki ajattele, että kaikkien tulisi lähteä ajelemaan pitkin maailmaa polkupyörällä.  Mutta kyllä minä ajattelen vilpittömästi, että alkoholin käytön lopettaminen voisi toimia jollekulle kipinänä ajatella omaa alkoholinkäyttöään, onko siinä kaikki kohdallaan?  Toinen asia, mistä haluan viestiä on omasta kunnostaan huolehtiminen.    Kun luemme tai kuulemme ikänsä liikkuneista urheilusankareista ja heidän teoistaan, se saattaa tuntua meistä monesta turhan kaukaiselta, eikä asiaan synny samaistumisen mahdollisuutta. Minun kohdallani tilanne on lähes päinvastoin, ikänsä liikkumaton alkaa säännöllisen liikunnan yhdistettynä alkoholin käytön ja tupakoinnin  lopettamiseen. Muutos sekä fyysisessä ja henkisessä tilassa itse kokemanani on käsittämätön.  Kunnosta huolehtiminen on elinikäinen projekti ja sikäli epäkiitollinen, että se elinikä todennäköisesti pitenee, kun siitä kunnosta huolehtii. Ainakin olo paranee. Niin lopuksi, raitistuuko pyöräilemällä? En minä ainakaan, mutta raittiina on mukava pyöräillä!

4.9.2013 Chilliwack

Yksi monista puuveistoksista Hope:ssa. Muistuttanee minua?

Hieno oivallus. Painoin tunneliin mennessä nappia ja molemmin päi  tunnelia vilkutti varoitusvalo; Pyöräilijä tunnelissa. 

Paikka on tässä Vancouverin lähimaastossa, noin 100 km päässä keskustasta! Ajelin tänne tänään 127 km:n  hyvin monipuolisen matkan. Alkumatka kauniissa kanjonimaisessa jokilaaksossa, jossa ohitin mm. ”Helvetin portiksi” nimetyn kosken. Paikalla oli 300 m pitkä gondolihissi, joka laskeutui ylhäältä tieltä alas kosken vastakkaiselle puolelle. Lueskelin levähdyspaikan tauluista, että pioneerit olivat ylittäneet kosken jossakin pystysuorilla seinämillä 30 m virran yläpuolella rimpuillen. Olen matkan aikana moneen kertaan miettinyt niitä ihmisiä, jotka ovat 1800 luvun puolella menneet senaikaisia kulkupelejä käyttäen kuukausia vievän matkan tuonne erämaahan toiveenaan löytää kultaa. Siellä on suunnaton määrä jokia ja koskia, mistä kaivaa ja etsiä. Miten saada matkalla ruokaa, joskus ehkä vettäkin. Vältellä karhuja … Kyllä tämä meidän elämä nykyään on melko helppoa. 

3.9.2013 Boston Bar

Kuva aamupäivän matkalta. Loppumatkasta kanjoni oli paokoin vielä paljon jyrkempi.

124 km tänne Boston Bar:in liepeille. En minä malttanut jäädä flunssaa potemaan.  Minulle lepopäivät ovat olleet aina vaikeita ja ei ole helppoa sairastaminenkaan. Olo alkoi kyllä iltapäivällä helpottaa. Mutta kyllä se menossa tuntuu, on aika nihkeää.

Tie on kulkenut koko matkan jokilaaksossa. Alkuun hyvin kuivassa maisemassa ja loppumatkasta jyrkkäseinäisessä kanjonissa. Joen kahta puolen on maantien lisäksi kulkenut rautatie, joilla molemmilla radoilla on koko päivän lappanut uskomattoman pitkiä junia, joissa on ollut alkupäässä 2-3 veturia, yksi jossakin välissä ja vielä yksi lopussa.  Tie on periaatteessa laskenut, mutta olosuhteista johtuen on välillä noustu kanjonin seinää ylöspäin ja vuoroin tultu alaspäin. Niinpä sitä nousua se kilometri ainakin taas kertyi.  Kahvipaikkoja on alkanut olla tiheämpään ja sainpa ostetuksi jo hedelmiäkin tien varresta. 

Minulla on ajatus, että huomenna koitan katsoa itselleni sellaisen majapaikan, jossa lepään taas yhden päivän. Huominen olisi kuudes ajopäivä ja kyllä se saa riittää.  Päässen jo aika lähelle Kanadan ja USA:n rajaa ja ajattelin viettää vielä yhden lepopäivän Kanadan puolella.

Heitin eilisessä blogissa liikuntahaasteen, lähinnä tietenkin sellaisille ihmisille, joilla se liikunta on syystä tai toisesta jäänyt hoitamatta. Muutama ihminen on haasteen ottanut vastaan, tosi mukavaa.  Voin tässä syksyn mittaan kertoa ajatuksiani liikunnasta. En ole mikään ammattilainen, mutta voinhan kertoa omia kokemuksiani. Minulla on nimittäin sellainen kokemus, miten rapakuntoisesta eläjästä tulee ihan hyväkuntoinen eläjä.  Syötteellä on mökkini vieressä kulkeva 17 km pitkä latu. Sanon sitä mökkiladuksi. Kun 2003 helmikuussa lähdin sitä kiertämän, palasin puolen kilometrin jälkeen takaisin voimat lopussa. Tuolloin päätin jättää tupakin, joka sitten jäikin viikon päästä. Sitten aloin sitä lenkkiä kesyttämään. Hiihdin joka päivä, joka kerta vähän pidemmälle ja viimein eväiden kanssa kiersin koko ladun.  Siihen meni varmaan lähes kuukausi, ennen kuin tämä urotyö tapahtui.   Mutta kun kunnon lähtötaso on heikko, ovat palkinnotkin aluksi suuria. Ts. liikkuminen alkaa vaikuttamaan nopeasti kaikkeen olemiseen positiivisesti. Nyt minä kuitenkin liikun sänkyyn, jaksan aamulla taas kuudelta aloittaa seuraavan päivän työni.

2.9.2013 Cache creek

Kun puhuin siitä keinokastelusta, tässä yksi malli kastelijasta. Pyörivä sellainen.

Heitänpä tässä ensi alkuun sellaisen kuntoiluhaasteen.  Jos olet miettinyt että kuntosi suhteen voisi tehdä jotakin, tässä olisi haaste. Haastan sinut liikkuman tunnin jokaista minun matkapäivääni kohti. Siis kun minä olen liikkeellä keskimäärin 6 päivää viikossa (pyörä on liikkunut 8-12 tuntia päivässä), niin se tarkoittaisi 6 liikuntatuntia viikossa. Liikunnan voi jakaa  omien olosuhteiden mukaan, mutta 6 tuntia.  Haasteeseen voi vastata  FB:n viestillä tämän jutun linkin alla. Jos haasteen vastaanottajia  ilmaantuu,  ohjeistan liikuntaa jatkossa lisää. Nyt vain sen verran, että liikuntapäivinä ei mielellään yhtään alkoholia. Jos tavoitteena on esimerkiksi painonhallinta, yhden kevyen liikuntatunnin koko energiankulutushyöty menee yhteen oluttuoppiin.

Lyhyesti päivän kulusta. Vaikka edellinen yöpaikkani oli n. 900 m_ssä, oli heti aamulla vastassa noin 300 m:n nousu. Hermostuin lopullisesti etu-lokasuojaan,  joka on hangannut koko matkan. Etuhaarukka on liian kapea, 42 millinen rengas voisi mahtua siihen juuri ja juuri, jos olisi aivan suora ja aivan keskellä ja mielellään kuvioton.  Olen sitä oikaissutkin, mutta vaikka saan sen pyörimään hankaamatta kun pyörä on nurinpäin, alkaa se hangata kun lastaan ja nousen itse päälle. Pohdin sitäkin, jos laittaisi kapeamman renkaan eteen, siinä se voisi mennäkin, etupään paino  on niin paljon pienempi.  poudallahan tuo on aivan sama, onko lokasuojaa vai ei, mutta kyllä se sateella saisi olla. 

Alkupäivä oli aika nihkeää. Flunssa vaivasi ja tie oli huonoa. Reunakaista oli hyvin karheaa sepeliä ja sitten asfaltti oli katkeillut hyvin tiheään. Paikkaus oli tehty pikeämällä ja laittamalla pien päälle sepeliä. Ajokaistoilta sepeli on kulunut tai lentänyt reunakaistoille ja reunakaistoilla on irtosepeliä ja jatkuvia palteita joiden yli pyörä jumputtaa. Väännä siinä sitten.  No, itseppä olen hommani valinnut. Loppumatkasta olikin sitten apuja. Noin 40-50 km tultiin alaspäin, 1200 m:stä rapiaan 500 m:iin. Siinä sen kun laskettelin mitä nyt välillä vähän sekaan sotkin.  Päiväkin oli taas kaunis ja iltapäivästä suorastaan helteinen.  Viime yönä oli ukkosilmaa ja tänäänkin on tässä ennen kuin aloin tätä kirjoittaa ukkostanut. Maisema on muutoin ollut hyvin kuivan näköistä tänään. Laaksossa, jonka läpi ajoin, kaikki muu, paitsi keinokastellut alueet ovat olleet rutikuivia.  Kumma kyllä, puroissa on vettä, tässäkin creekissä, josta tämä kylä on nimensä saanut.  Mutta tämän verran tänään, katsotaan, missä kunnossa aamulla herään. Jos olen ajokunnossa, jatkan vielä pari päivää ennen kuin pidän lepopäivän. Ehkä vielä yksi lepopäivä Kanadan puolella.

1.9.2013 100 Mile House

Tässä kaunis kirkko 108 Milen Hausen vieressä.

Päivämatka taisi olla lyhyin tähän asti, 92 km. Ensiksi nukuin pommiin.  Puhelimeni herätti kuudelta mutta jäin hetkeksi sänkyyn ja kun se hetki oli mennyt, oli kello melkein seitsemän. Puhelimeni käsitys torkkuherätyksestä on, että näytössä lukee herätys. Kurkkuni oli yöllä kipeä, on ollut koko päivän. Liekkö tuo vai mikä syynä moiseen vitkasteluun.  Jonkin matkaa ajettuani kauniissa karjalaidunten laaksossa, puhkesi takakumi ensimmäisen kerran koko reissulla. Havaitsin, että siitä oli kulunut lähes koko pahsuhko kuvio pois. Olen ajellut ainakin 1000 km hyvin karkeita teitä, se on vähän niin kuin Turkissa, karkeaa sepeliä istutettu pikeen. Tämä lienee syönyt pinnan. Nykin pari kolme rautaesinettä morallani pois ja laitoin kokeeksi itsepaikkautuvan sisäkumin paikalleen. Ensimmäisen kerran, kokeilen tällaistakin. Kumi on kuulemma sellainen, että jos siihen pistää jokin terävä, nykäise se pois, pumppaa ilmaa ja aja hetken. Kumin pitäisi korjautua itsekseen ja sitten vain lisäilma ja matka jatkuu. Saa nähdä, miten toimii. Iltapäivällä kävin sitten syömässä  Lac la Hache:ssa (liekkö kirves?) ravintolassa, joka toimi hitaammin kuin kilpikonna, jonka päälle meinasin ajaa. Niinpä matkani pysähtyi kuuden jälkeen tänne 100 Mile:n Hauseen, eikä 70 Milen Hauseen, kuten olin ajatellut.  No, en minä kyllä oikein ole kunnossa, mutta jos tämä on se yksi flunssa, joka reissua kohti pitää kärsiä, niin onpahan poissa jaloista.

Luin levähdyspaikalta tuosta 100 Milen hausesta. Kun ihmiset 1800 luvulla vaelsivat kultakentille kuka kävellen, kuka hevosella tai härän vetämillä vankkureilla,  tarvittiin majapaikkoja.  Näitä tuiki tärkeitä majapaikkoja oli 12 – 14 mailin välein, ilmeisesti se jalkamiehen päivämatka.   Muutenkin täällä on paljon osoitteita ilmoitettuna mailimitoilla. 103:n mailin ranhi jne. 

Päivässä ei ollut muuten mitään vikaa. Päinvastoin,  tuolla kauniilla järvillä ihmiset viettivät rantaelämää, jopa olivat uimassa.  Matkalla on ollut lähes koko matkan jonkinlaista ihmisasutuksen merkkiä, ainakin niitä ranheja.  Ranhit ovat aidattuja, tosi hyvin. Aidoissa on painekyllästetyt tolpat aivan järkiään, 5-kertainen piikkilanka ja useimmiten vielä paimenpoikalanka.  Iltapäivällä sellainen caribu oli jäänyt minun puolelle tien ja aidan väliin . Katseli minua ja kun pysähdyin kaivamaan kameraa, meni matkan eteenpäin ja pysähtyi taas. Tätä leikkiä jatkui jonkin aikaa kunnes minä kyllästyin.   Nyt kuitenkin lähden syömään. Mahanahkan alla ei ole juuri enää rasvaa vaikka mitä munttaisin.